Ideaaliteksti tuntuu haamulta, joka kiusaa kirjoittajia. Tekstin ideaalinen lopputulos, johon kirjoittaja pyrkii aina kirjoittamisen ensimmäisestä idean saamisesta ja ideoinnista lähtien. Ideaaliteksti on jäänne, joka osoittaa kuinka vahvasti luovuutemme on jäänyt ”idea” nimisen platonisen jäänteen vangiksi.
Aloittelen tänään kirjoittamisen ohjaamisen kurssia opiskelijoille, ja ongelmana on että me ohjaajat vasta olemmekin ideaalitekstien vallassa. Me jopa opetamme ja välitämme muille kuinka tulee kirjoittaa siten että ainoana tavoitteena on valmis ideaaliteksti. Onneksi käytännössä me monet hahmottelemme jotain muuta kuin tiukan idean ilmentymää. Mutta sille ei oikein ole sanoja kirjoittamisen ohjauksessa.
Kirjallisuusteorian alueella on jo aikaa sitten osoitettu, että objektiivista tekstiä ei ole eikä sen muodoin myöskään ideaalitekstiä. Tarkkaan ottaen kyse on lukijan ja tekstin välisestä leikistä, johon sekä kirjoittaja että lukija tuovat panoksensa. Varsin usein kirjoittajat vaalivat käsitystä että he luovat merkityksiä ja elämyksiä joita lukijat sitten omaksuvat tekstistä. Tosiasiassa kirjoittaja leikkii lukijan elämysten kanssa. Platonilla on meille muuta sanottavaa kuin idea-oppi. Platon sanoi aikoinaan, että lukeminen on muistamista – teksti ei voi herättä mitään mikä ei jo olisi piilevänä lukijan alitajunnassa.
Me kirjoittamisen ohjaajat, mentorit, olemme ohjanneet kirjoittajia varsin ilkeän kuilun partaalle: toisella puolen on ideaaliteksti ja toisella puolella tavalliset lukijat. Tuon kuilun toinen nimi on ”julkaisukynnys”, jonka ylittäminen oikeastaan merkitsee kuilun ylitystä siten että tiettyjä tosiasioita ei koskaan tarvitse kohdata. Eli sitä kuinka ihmiset todellakin lukevat.
Verkkokirjoittamisen myötä tuo kuilu on paljastumassa kuvitelluksi. Riippuu tietysti paljon siitä mitä lähiaikoina tapahtuu. Kairos -lehden artikkelissa J McIntire-Strasbourg käsittelee sitä kuinka ideaalitekstin sijaan kirjoittajat voisivat luoda portfolioita teksteistään verkkoon. En usko että tuo on kovinkaan kehityskelpoinen ajatus, mutta amerikkalaisten kirjoittajakoululujen kiistaa ideaalitekstistä se valottaa hyvin.
Erityisen kritiikin kohteena on prosessikirjoittaminen, joka on ideamallin vallassa. Toisin sanoen prosessi joka alkaa ideoinnista, aivoriihestä, ja huipentuu ideaalitekstiin on pahasti idea-keskeisyyden vankina. Sen merkkinä on se, että kirjoittajat kokevat antoisaksi vain ideoinnin ja tekstin valmiiksi saamisen hetken.
Ideamallista johtuu, että kirjoittamisen keskiöön muodostuu harmaa, pakollisen puurtamisen vaihe. Sille ei osata nähdä arvoa, koska idean ei uskota kuuluvan siihen. Tästä vaiheesta tulee pelkkää hiomista, eli virheiden poistamista. Ideaalia haittaavien virheiden poistaminentekstin s ja ujuvuuden maksimoiminen, on kuitenkin väärä malli jos yritetään ymmärtää mistä kirjoittamisessa on kyse.Aivan kuin piirtäjä kumittaisi kaikki haparoinnin ja hakemisen merkit ja jättäisi vain yhden paksun ääriviivan piirrokseensa.
Ne jotka ovat löytäneet varsinaisen kirjoittamisen nautinnon eivät kuitenkaan koe että vain ideointi olisi nautittavaa, ja muu olisi inhottavaa virheiden poistamista. Parempi olisikin puhua leikistä tekstin kanssa, kirjoittaja palatessaan tekstiin palaa leikkinsä äärelle ja jatkaa sitä. Lukeminen on leikin toinen puoli, eli aktiivista merkitysten luomista sekin.
Vaikka leikki on varsin ympäripyöreä termi, niin on se nykyään hallitsevaa ideaalia ja ideointia, sekä harmaan työstämisen mielikuvia parempi.
(2009)