Jäätelö sulaa ja sitten taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet; veden ja jään vuorottelu muuttaa ne rakeisiksi jäähileiksi. Syntyy kennostoja, joissa vesi jähmettyy ja virtaa. Hanget ovat aamuisin raudankovat ja iltaisin upottavat. Järvenjäällä voi kävellä vain aamuisin. Vaarallisen pettävää on paksu mutta hauras jää, kun vesi porautuu teräsjäähän ja tekee pillimäistä rakennetta: se kesti aamuisin, kun vesi sen kennoissa oli jäässä, mutta päivisin mikään ei pidä pillistöä koossa. Kun lämpötila nousee plussan puolelle vesi jatkaa työtään, porautuu jäähän, avaa reittejään.
Siellä on ratinaa, rouskutusta ja pureskelua aivan kuin vallattomat lapset nakertaisivat aamupalakseen jäisiä, ärrältä haettuja cräxejään, siirtyäkseen iltapäivällä pillimehuihin. Jäille ei ole menemistä. Mutta tuodaan pöytään jäätelö, joka yhdistää pureskeltavan ja imeskeltävän myös aikuisia tyydyttävällä tavalla.
Heikot jäät – jäätelöannoksen nimenä sekä reseptinä syntyy pakastamalla, toisin kuin marenkinen uunijäätelö. Tämä pehmitetään ensin ja jäädytetään sitten. Vaniljajäätelöön pistellään puikolla runsaasti onkaloita ja lorautellaan niihin kuumaa appelsiinimehua. Annetaan veden tehdä työtään. Tätä kannattaa kokeilla monin tavoin, kuuma mehu etenee eri tavoin jäätelön sisällä. Olen huomannut kuinka konsonanttitäytteinen sana ”heikot”, yhdistyy tässä mukavasti ”jään” kaikkialle porautuneisiin vokaalipilleihin.
Kun jäätelö on sulanut upottavan lumikinosmaiseen kuntoon. Sulatettu valkosuklaa levitetään mahdollisimman ohueksi pinnaksi, ja homma viimeistellään pakastamalla pinta.
Silti, kaikkein heikoimman jään valmistaminen tuntuu ylivoimaiselta – tiedättehän vesilätäköiden rapeat, rikkoutuvat kannet. Ne kuulostavat niin herkullisilta! Mehun makeat, rapeita lätäköitä jäätelön pinnalle ei tunnu syntyvän tällä menetelmällä.