Jämsänlahti oli kalastajan kannalta hyvä syvänne Petäjäveden kirkonkylän kupeessa ennen kuin joesta valuva turve pilasi sen pohjan. Ja tilanne vain pahenee: takana on pitkä ja märkä syksy, epäilemättä soilta on valunut ennätysmäärät kamaa järveen. Jo nyt tuo järvi on kattila, jonka pohjalla on syömätön soppa.
Itse Jämsän kaupungin kanssa lahdella ei ole muuta tekemistä, kuin mutkitteleva jokien ja järvien kautta syntyvä laskuvesiyhteys. Parasta Jämsänlahdessa on enää näkymä kun aurinko laskee lahden taa.
Näitä aineksia yhdistelmällä kyselin, millainen olisi ruoka nimeltä jämsä. Jotain, jonka ohessa on pala paistettua kuhaa. Itse jämsään kuuluisi porkkanainen auringonlasku yhdistettynä herkulliseen ja pitkään hautuneeseen mättöruokaan, joka kehittyy kulhomaisessa savivuoassa ja kaavitaan pohjia myöten puhtaaksi.
Ilman muuta kyse on paikallisruuasta, ja sen pohjana on Kumpulan luomutilan ohrarsuurimot. Ohrarisotto on hyvä, sillä aloitan. Voi ja öljyseoksessa kuullotettuihin sipuleihin ja suurimoihin imellytän ensin pari desiä omaa, hapanta raparperivalkkaria. Sitten, opin mukaan, kasvislientä lisätään vähitellen, kunnes risotto on al dente.
Mutta jämsässä al dente ovat suikaloidut porkkanat, kuorimaveitsellä vuoleskellut siivut, jotka lisätään paistokseen vasta aivan loppuvaiheessa. Jämsään kuuluu talonpoikainen loppukäänne – kuten sanotaan: se joka keitetyn paistaa se makean maistaa – lisään risottoon pari desiä kermaa, ja kumoan sen savivuokaan hautumaan kahdeksi tunniksi. Porkkanalastut sekoitan paistokseen vasta kun otan sen uunista, ja annan tekeytyä vartin verran.
Paistetun kuhapalan koko riippuu pyyntionnesta, ja järvistä, joita turvevalumat eivät ole pilaamassa.