Yövalvomisen ja yönukkumisen välillä on alue, jossa tapahtuu kaikenlaista. Esimerkiksi inspiraatioita, tavallista on myös että inspiraatioita ei ole vain yksi, vaan niitä on hallitsematon määrä, yöstä tulee uneton.
Tällaisen inspiraatio-riivaajan rinnalla kulkee toinen, unentapaisten kuvajaisten vuo. Siinä vieras ääni kuiskii ja pitää sinua valveilla. Näissä unissa huomaat olevasi hahmo, jolle syvemmältä tuleva ääni puhuu. Tapahtuu siis jotain samaa mitä romaaneissa. Siksi aamulla sanot unestasi, että ”siinä olin minä ja …”.
Kirjoittamisen eräs syntykohta on yössä, kun syntyy hän-muotoinen kerronta. Ei tuo jäykkä henkilöhahmon esittäminen, karrikointi tai representaatio, vaan vieras ääni – hän.
Peter Schwenger kirjoitti Gothic Studies (May 2009) lehdessä kirjoittamisen yöstä, valvomisesta ja inspiraatiosta. Hänen esimerkkinsä oli yllättävä: Sephen Kingin The Dark Half (1989). Yhteys unettomaan kirjoittajaan ei ehkä ole yllättävä, mutta mitä yhteyttä sillä on kirjoittajaan, että tarinassa täytyy aina tappaa joku.
Kingin romaanissa kirjailija kohtaa henkilöhahmon, eli pimeän puolensa, kuten teoksen nimi kertoo. Kirjailija Georg STARK ei yrityksistään huolimatta pysty tappamaan henkilöhahmoa, josta hän haluaisi jo päästä eroon. Päinvastoin, Alexis MACHINE vain vahvistuu ja uhkaa kirjalijaa, ellei häntä päästetä takaisin tarinaan. Se, että tämä öisin ilmestyvä riivajainen on nimeltän ”machine” onkin sitten kiinnostava juttu.
A LEXIS MACHINE eli kielikone.
Se, että tämä kielikone karrikoidaan henkilöhahmoksi onkin se tekijä, mikä estää todellisen ja todella öisen jutun esilletulon. Haamu on turvallinen kuvitelma, se tulee oikesti kauhen eteen. On kiinnostavaa, että artikkelissaan Schwenger viittaa aluksi Blanchotin lausahdukseen haamuista. Ne ovat romanttisia kuvajaisia, yön kiiltokuvia, jotka oikeastaan estävät varsinaisen ja anonyymin kauhun esille pääsyä.
Artikkeli huipentuu kaikkein tavallisimman kirjallisuudessa esiintyvän haamun esittelyyn – eli siihen kun henkilöhahmo ilmestyy Stephen Kingille ja alaa puhua.