Se, että illalla pimenee ja aamulla valkenee on maailman yksinkertaisin asia. Tällaisten asioiden kanssa Heidegger on tehnyt uskomattomia filosofisia ponnistuksia. Kreikkalaisten lethe ja a-lehteia sanojen kautta hän onnistui käsittelemään pimenemistä ja valkenemista. Kyse pimeydestä ja valoisuudesta on laajempi kuin vain silmien asia. Järjen valo ja unohduksen yö ovat erityisiä metaforia, ne ovat olemassaolon kannalta niin perustavia, että ne ovat samanaikaisesti sekä mieikuvia että totuuksia.
Pimenemisen (lethe) synonyymeja olivat unohtuminen, ei-tietoinen, vaikeaselkoinen, eksyminen ja dementia ym. Että pimenee, että hämärtyy ja valo vähenee merkitseen sitä, että maailma peittyy: “Yö ja päivä viittaavat kätkeytymisen ja paljastumisen tapahtumaan”. Heidegger piti olennaisena sitä, että kreikkalaisille perusta ja ensimmäinen oli lethe, pimeneminen. A-letheia on sen johdannainen ja tarkoittaa ei-pimeää.
Viittaus yön ja unohtumisen jumalattareen Letheen ei ole vain mytologisoivaa ornamenttia, vaan vihje, jonka Heidegger koki elintärkeäksi, mutta joksikin, mitä ei vaan voi ymmärtää. Olemisen unohtuminen on eräänlaista dementiaa joka on jo ottanut haltuunsa elämäntapamme. Tämän merkkinä on se, että läsnäolosta täytyy jatkuvasti muistuttaa itseä. Tietoisen läsnäolon harjoitukset vain korostavat sitä, miten pieniä yrityksemme ovat, ja miten ylivoimainen on unohdos.
Pimeän ja valoisan jyrkkää erottelua keskeisempää on hämärä, jota Heidegger pohtii useassa yhteydessä. Tuo kulkijan kannalta epätietoinen tila on sitä, että orientoitumien on vaikeaa, ei ole merkkiä jonka mukaan suuntautua – hämärä, käsittämättömyys, hautautuva kryptisyys vallitsee.
Olemisen kannalta tuo orientoitumisen vaikeus on kalvava tunne on se, että olennaisin tässä elämässä tuppaa unohtumaan. Rohkeus on silloin tyhmyyttä, Heidegger puhuu arvostavaan sävyyn arkuudesta:
“Tämä sana ei merkitse subjektiivista tunnetta, eikä ihmisen elämystä, vaan se on ihmistä suuntaava ja virittävä tila (Bestimmende – Stimmende). Paljastuva virittää rohkeuden, ja sen vastakohtana peittyminen virittää arkuuden. .. käsitämme arkuuden tiettynä vireenä – ei pelkästään ahdistuksena tai pelokkuutena jotka ovat ihmisen tunteita – vaan virittäytymisenä joka määräytyy ihmisen suhteesta olemiseen.” (Heidegger, Parmenides -vorlesungen s.111).
Myös eettisesti olen hämärässä, en voi tietää mikä olisi varmasti oikein, mitä tehdä ja kuinka minun tulisi elää, kuinka suuntautua. Olen hämärässä, täällä on arkaa, en voi tietää edes sitä mikä olisi edes itselle parasta tai muitten suhteen oikein.