Sana ”nuotiopiiri” sisältää kokonaisen pimeässä olemisen kulttuurin vivahteet ja tavat, jotka ovat kadonneet. Lähes jokainen haluaa toki kerran kokea yön laavulla, elämyksenä, vaan tuskin enempää. Nuotiopiiri on jäänne niin vanhasta, että kuka tietää mistä. Ivan Turgenevin Metsämiehen muistelmat vievät meidät 1850 -luvun Venäjälle, jossa ”nuotiopiirin” kulttuuri oli huomattavasti rikkaampaa kuin nykyinen.
Nuotiopiiri viittasi nuotion valopiiriin, jossa aavistetaan samalla pimeä erämaa. Kirkkaasti palava nuotio pimentää ympäristön. Karhut ja sudet tulevat pelkoina mieleen, kummitusjutut muuttuvat erityisen karmiviksi. Tulen hiipuessa hämärästä hahmottuu puunrunkoja, mustana välkkyvää vettä. Tähdet eivät näy ennenkuin vetäytyy valopiirin ulkopuolelle.
Turgenev kertoo ”Pakovainio” tarinassaan, kuinka mies jää pimeyden saartamana metsään.
Tarina kertoo metsämiehestä, joka ei osaa kotiin ja harhailee yöllä metsässä ja löytää lopulta poikien nuotiopiirin. Tarinan alla kuultaa emotionaalinen matka miehuudesta poikuuten: eksymisen, epävarmuuden kokemukset virittävät aikuisen metsästäjän vähitellen mielentilaan, joka tarinan lopussa on sama ja jaettavissa jännittävää yötä valvovien poikien kanssa.
Aluksi mies on kuitenkin lumoutunut hämärän saartaessa hänet. Turgenevin kuvaus on huolellisen tarkkaa, kuin venälisen romantiikan ajan maalauksissa. Metsä pimenee ja sitä mukaa tumma yö sekä hiljaisuus laajenevat. Ensin tulevat iltausvat, ne ajelehtivat maan rajassa. Sitten hämäryys tulee lähelle, viimeksi pimeä laskeutuu suoraan taivaalta kulkijan ylle kuin huppu. Äänettömyys on rikkumaton. Se vähä, mitä hämärässä tapahtuu, ilmenee yhtäkkisinä tapahtumina.
”Kaikki ympäriltäni oli äkkiä pimennyt ja hiljennyt – vain peltopyy äänsi silloin tällöin. Pieni yölintu, joka matalalla lentäen kiiti äänettömästi pehmeillä siivillään,oli lentää suoraan minuun, mutta kiepsahti sitten pelästyneenä syrjään.” (96).
Tutut elokuvien kohtaukset, joissa liikutaan öisessä metsässä, kuvaavat samaa. Rasahdukset ja yllättävät äänet tulevat harvoin esiin niin vivahteikkaaksi kuin Turgenevin kertomuksessa. Säpsähdykset kuuluvat hämärässä metsässä kulkemiseen.
Kysymys ei ole paniikista vaan aavistelusta. Hämärässä liikkumisen taito rakentuu nimenomaan säpsähdyksille. Se, joka on kulkenut paljon hämärässä, tietää että säpsähdykset kertovat aistien vireydestä – ne ilmaisevat tapaa olla varuillaan.
Ainoa todella kammottava seikka Turgenevin kuvauksessa on eksymisen tunne, jonka irrationaaliin valtaan kokenut metsässä kulkija joutuu vähitellen, vaihe vaiheelta. Oivallus, että olen eksynyt ei ole vielä mitään. Jatkuvat yritykset hahmotaa alue missä on ja toiveiden hiipuminen käyvät kammottaviksi vähitellen.
Paikka, joka järkevästi ajatellen olisi ollut paras ja suojaisin paikka asettua yöteloille, tuntuikin pelottavalta, ja hän hylkää sen kummallisen tunnelman vuoksi:
”Omituinen tunne valtasi minut. Tämä syvänne oli melkein säännöllinen, kattilan muotoinen viettävine reunoineen; sen pohjalla häämötti muutamia valkoisia kiviä, ja niin äänetöntä ja hiljaista oli täällä, niin latteana ja surumielisenä uinui taivas sen yläpuolella, että sydäntäni puristi. Jokin pieni metsäneläin vingahti valittaen kivien välissä. Kiipesin nopeasti takaisin kummulle.” (97)
Mies jatkaa harhailuaan metsässä, rauhoittuu ja kulku muuttuu vähitellen monotoniseksi. Yhtäkkiä hän on putoamaisillaan rotkoon. Syvältä alhaalta hän erottaa juuri ja juuri tummana välkehtivän joen. Turruttavan luottavainen kävely metsäisellä kankaalla oli kääntyä onnettomuudeksi, valppaus pelasti hänet.
Samalla tarinaan tulee käänne. Eksynyt kulkija oivaltaa viimein missä hän on, pakka on nimeltään Pakovainio. Hän huomasi etäällä hehkuvan nuotiopiirin, ja hahmoja jotka liikuskelivat sen valossa. Tätä havaintoa seuraa Turgenevin lumoava nuotiopiirin kuvaus:
”Nuotion ympärillä värisi, ikään kuin riutui pimeyteen rajoittuva pyöreä, punertava kajastus:; liekki heitti leimahtaen silloin tällöin piirin rajaviivan ulkopuolelle nopeita valonvälähdyksiä; ohut tulenkieli nuolaisee paljaita pajunoksia ja katoaa samassa: terävät pitkät varjot vuorostaan irti riistäytyen syöksyvät aivan nuotioon asti: pimeys taisteli vastaan. Välistä liekin palaessa heikommin ja valopiirin pienentyessä pisti ympärillemme tunkevasta pimeydestä äkkiä esiin tummanruskea hevosenpää, valkoinen juova otsassa, katsahti meihin kiinnostuneen ja samalla tylsän näköisenä, purra narskuttaen pitkää ruohoa ja samalla painui pois kadoten näkyvistä.” (99)
Tämän jälkeen keskeiseksi tulee nuotiopiiri, poikien öinen jännitys, pelon loittoneminen ja lähestyminen. Joskus tuli voimistuu, joskus hiipuu. Pojat kertovat toisilleen kummallisista tapauksista, kuolleiden haamuista ja tuosta metsämiehen kammoamasta kattilamaisesta laaksosta kerrotaan oma kummitusjuttunsa.
Pelokkaimmat ja nuorimmat paimenpojat vetäytyivät turkkinsa tai niinimattonsa alle, niin että vain kasvot näkyvät valopiirissä. Vain yksi pojista uskaltautuu välillä pimeyteen. Hän menee hakemaan koirat takaisin, koska ne ovat juosseet metsään saatuaan vainun jostain eläimestä. Joskus poika menee aseen kanssa ottamaan selvää mikä tekee hevoset levottomiksi.
Kertoja liioitttele pojan rohkeutta, lopuksi hän toteaa että vuoden kuluttua poika kuolee onnettomuudessa. Kun Turgenev kuvaa pimeässä metsässä olemista, pelon ja rohkeuden vaihtelu ei ratkea.