Nykyään Heathcliffin katoaminen yöksi pimeille nummille olivi vielä hämmästyttävämpää kuin Bronten aikoina. Nykyinen valosaaste heijastuu pilvistä niin että nummillakaan ei olisi niin pimeää. Valosaaste estäisi paitsi Heatcliffin tempaukset, myös Bronten kerronnan.
Emily Bronten Humisevassa harjussa on aina hämärää ja pimeää. Hämäryyttä ei suoraan kuvailla, mutta sen voi aavistaa. Ihmiset kuulevat ääniä, tunnistavat toisensa vasta takan valopiirissä; he haparoivat huoneistoissa kynttilän kanssa, he eivät näe kuin pienen alueen kerrallaan ja säpsähtelevät alituiseen.
”Menin kutsumaan Heathcliffia mutta en saanut vastausta”.
Pelkästään tällaisesta ilmaisussa oletetaan pimeän. Luvussa 9 Heathcliff on kadonnut iltaan. Syntyy mielikuva Chatherinesta joka tulee ulos, kulkee lyhdyn kanssa ja huutelee mutta ei saa vastausta. Mitään näkyvää ei kuvata, vain huutelu ja vastauksen puuttuminen – se saa meidät tuntemaan pimeän. Pimeys on kaikkialla. Mutta Bronte jättää johdonmukaisesti pimeyden kuvaamatta, ehkä se oli niin luonteva tila ennen valosaasteen aikaa.
Harvoin nykyään löytää Bronten kaltaista kertojaa, sellaista kertojaa jolle on aivan luontevaa se että vain osa kerrotaan. Nykyään vaikeneminenkin on niin dramaattisen merkitsevää. Sen jälkeen kun kaikki valaistiin, modernille kertojalle ympäristö ja ihmiset ovat aina jo valmiiksi valossa. Siihen verrattuna Bronten kerrontatekniikkaa voisi sanoa ’kertojan kynttilän näkökulmaksi’.
Heathcliff oli pienestä pitäen taipuvainen katoamaan nummille, hän liikkui siellä erehtymättä vaikka oli hämärää. 9 Luvussa kerrotaan kuinka ilta eteni, mutta nuorta Heathcliffia ei kuulunut. Perhe aterioi, palvelijoita lähetettiin vähän väliä kutsumaan kadonnutta kaveria.
Mutta vastausta ei kuulu, portti nummille on tosin jäänyt auki ja hevonenkin on kadonnut. Renki valittaa kun häntä patistetaan: ”Mutta tällaisena iltana, mustana kuin sysi, en voi etsiä hevosta enkä miestä!” Ja vasta nyt, aivan kuin kertoja havahtuisi pimeyteen ” Oli todellakin hyvin pimeä kesäilta, pilvet näyttivät ennustavan ukkosta.”
Odottaminen ja epätietoisuus on raskasta, varsinkin sille joka murehtii ja huolehtii. Äitini sai aina odottaa isää tulevaksi pimeästä metsästä pienellä traktorillaan. Ja me lapset opimme jo varhain erottamaan sen tietyn traktorin äänen, sen joka lähestyy riemuisana vaikka mitään ei näy.
Myös Catherine odotti Heathcliffia, kulki levottomana edestakaisin, ulos portille ja ulkosalle niin kauas kuin valopiiriä riitti. Aika kului, tiedämme vain että takan hehkussa valvotaan ja odotetaan puoleen yöhön. Sitten puhkeaa myrsky, ja Catherine odottaa ulkona seinustalla. Sitä ei kuvailla, kertoja ei ole käynyt kynttilänsä kanssa ulkona, tiedämme sen vain siitä että myrskyn tauottua märkä ja viluinen Catherine tulee sisälle.
Kerronta Humisevassa harjussa tapahtuu siten, että kaikki ei ole valmiiksi näkyvillä vaan asiat ikäänkuin paljastuvat vähitellen takkatulen loimussa.
Aamulla kun on valoisaa tapaamme Catherinen takan luona, ulko ovi on auki. On selvää että lukijalle ei kerrota, missä Heathcliff oli ollut, hänhän oli ollut pimeässä.