Keskellä päivää on hämärää, sumuista, vuorten horisontti piirtyy mustempana, on himmeää ja niin harmoonista. Hämäryys soi, äänteet sointuvat, soihdut sammuu, tummeneva harmaa laskeutuu. Minua väsyttää päivän työ metsässä. Laulan, vedän virttä, en tiedä millä vuosisadalla; valo tulee tulesta ja ylistys kohoaa. En ole kirkossa vaan jonkinlaisessa kellossa tai laaksossa, laulu kaikuu hämärään taivaaseen, ku himmel himmenee.
Laulamme latinaksi katolilaista adventtilaulua:
ororate caeli desuper et plues nubant iustum.
Mutta ymmärrän sen suomeksi:
Tiukkukaa, te taivaat, ylhäältä
vuotakoot pilvet vanhurskautta. (Jes 45:8)
Olen sisällä ikkunan ääressä, on puoliyö ja ulkona sataa vieläkin vettä, odotimme turhaan sen muuttuvan lumeksi. Laulun hämärässä on kirkkaita kohtia, mutta runsaampia ja kylläisempiä ovat hämärän murtuneet äänet, lisäksi tuntuu kuin tuuli puhaltaisi ja kuljettaisi huminaa pimeäässä lepäävien seutujen yli.