Poimin lehden, se olikin suppilovahvero

Jättivahverot keltaisen muovipussin suodattamassa kultaisessa syysvalossa. Halusin mukaan myös sammalta – en sieniveitseä en keittörekvisiittaa. Kosteikkoa edustava sammal osoittaa, missä ne olivat kasvaneet. Suppilovahverot nousivat paksun rahkasammalen keskeltä kimppuina ja suurempina kuin mitä kangasmaastoista voi löytää.

Suppilovahveroita on vaikea huomata: kun muut sienet vaativat kuljeskelua ja etsimistä, niin suppis vaatii huomaamista. Usein olen vain pysähtynyt ja päättänyt, että tässä pitää olla ja niinhän se sitten joskus on. Päätän että tuo lehti on sieni, otan sen ja kun katson kädessäni sitä, yllätyn aina kuinka sieneksi se on muuttunut.

Joskus metsäpaikkani ovat olleet tyhjiä,  joskus taas aikamoisia hattivatteja juoksemisasennossa puiden alla. Uuden suppisesiintymän löytäminen on tapahtuma, jota voi verrata oivallukseen. Paikka, jossa näyttää olevan vain pudonneita lehtiä, hahmottuukin yhtäkkiä esiintymäksi.

Lauantaina olin tehnyt nuivan retken: vain myöhäinen voitatti oli tarttunut mukaan ja vain kourallinen suppiksia rinteestä, jossa niitä yleensä oli runsaasti. Tänään sunnuntaina kävin tylsässä paikassa, linjan vierellä, myrsky oli repinyt mäntyjä sekä virittänyt yhden vaaralliseksi kaareksi. Metsän tyhjyys suorastaan enteili sitä, että jotain löytyy, olkoon se sitten torkahtanut hirvi tai kanto, kukkeana mesisienistä.

Kosteikossa oli puitten alla vain rahkasammalta, huonosti vetävä oja ja vaivalloiset traktorin jäljet viime vuosikymmeneltä. Ei lainkaan maastoa, jossa voisi kokea ahaa-elämyksen. Ei mitään  mistä voisi saada idean. Suppilovahvero on tosiaankin idean vastakohta: otat käteesi syyslehden, oivallus ja ilo syntyy samalla hetkellä. Suppiksessa ei ole sellaista ryhtiä ja kohottavuutta mikä liittyy ideaan, se on veltto ja helttainen. Vasta kun sen nostaa sammalen syvyyksistä, se paljastaa pilarinsa ja hienot holvirakenteensa. Siis hyvä sieni vertauskuvaksi. Kummallisinta on kuitenkin se, että suppilovahveroa ei oikeastaan voi nähdä, sen voi vaan huomata jaloissaan, oivaltaa sen mikä on jo täs