Suppilovahveroita etsiessä hämärä tulee kovin pian näin myöhäissyksyllä: ja taivaan valoisuus pikemminkin haittaa kuin auttaa suppisten havaitsemisessa sammalten seasta. Miksi sanotaan, että ”pimeä laskeutuu” kun se oikeastaan nousee. Metsässäkin se nousee ensimmäiseksi sammalikkoon, ja kun taivas jää vielä valoisaksi niin hämärä suppisten ympärillä saa ne katoamaan.
Jotkut tosin väittävät, että taskulamppusienestys sopii hyvin nimenomaan suppisten etsimiseen. Vaikka sienen lakki olisi väriltään sitä samaa ruskeaa kuin kuolleissa lehdissä, niin jokaisessa suppiksessa on pieni tunnistuspisteensä keskellä lakkia, joka korostuu lampun valossa. Vanhoissa sienissä se on suppilo, ja aivan nuorissa kartio, valokeila nostaa nämä erot esiin.
Olen tosin kokeillut taskulampun avulla sienestystä vain kerran, silloin hakeuduin vanhaan, tuttuun paikkaan. Ongelma tuntuukin yleisemmältä, eli lampun kanssa metsässä liikkuminen tuntuu samalta kuin sokea keppinsä kanssa, kokonaisuudesta ei saa kuvaa, edessä on vain pieni valaistu alue.
Tänä syksynä metsäsammalikot olivat pitkään kuivia, ja suppiksia löytyi maahan lahoavien puunrunkojen ja kantojen kupeista eränlaisina ryöpsähdyksinä. Ne olivat patoutuneita ryöpsähdyksiä, pihahduksia pienestä reijästä, jotka jähmettyivät hyvin tiiviiksi lakkirykelmiksi. Tietenkin sienirhmasto kulki kaikkialla kuin ohut putkisto, mutta vain muutamissa kohtaa paine oli purkautunut ja muodostunut rykelmäksi.
Nyt, jonkin aikaa kestäneiden sateiden jälkeen normaalin rennot, kastuneiden housujen kaltaiset suppisläikät ovat nousseet sammalten joukkoon.
Suppilovahveroita etsiessä hämärä tarkoittaa jo pimeää. Minulle se on ensimmäinen vaihe varsin pitkään kestävässä pimenemisen prosessissa. Se alkaa suunnilleen samaan aikaan, kuin sisältä ulos katsottaessa näyttää hämärältä ja tulee sytytetyä valot.