Kategoria: Yleinen

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.