Kategoria: Verkkoproosa

Alkuaikoina,  kun blogeille ei vielä ollut vakiintunut nimeä, niin eräänä synonyymina käytettiin termiä ”push button publishing”.  Alan firmat käyttivät sitä ja mm. itse Blogger mainosti v 1999  ilmaisia blogialustojaan nimenomaan tällä sloganilla.

Kuluneen kymmenen vuoden jälkeen ei bloggaamista ajatella niin korostuneesti  ”julkaisemisena”, ehkä julkisena tilana, mutta ei julkisen jutun tekemisenä.  Napin painallus julkaiseminen on niin itsestään selvää, että nyt tuosta napin painalluksesta on kiinnostunut enää vain joku kirjoittamis-aktien ja julkaisu-aktien tutkija.

Napin painallus on tänä atomipommin jälkeisenä vuosisatana ollut helpoiksi tulleiden tekojen symboli. Klikkausten, napin painallusten kulttuuri.

(2009)

Webcam makuuhuoneessa ja petihetkien suora reaaliaikainen esitys kotisivuilla ei kai tarkoita suoraa yhteyttä todellisuuteen. Se on vain surkea lisä muutenkin ylenmääräisessä itse-dokumentoinnissa. Tallennusteknologiat mahdollistavat loputtoman materiaalin keruun omasta elämästä. Mutta mistä johtuu, että niillä on harvoin kummempaa merkitystä.  Voisiko tämä liittyä kysymykseen, onko reaaliaikaisuudella sellaisenaan merkitystä?

Yleensä tiedetään, että pelkkä tallennettu materiaali ei  ole vielä mitään, kiinnostavia seikkoja siitä voi löytyä valikoinnin ja editoimisen kautta.Voisi sanoa että näin tallenteet muuttuvat dokumentaariseksi kerronnaksi.

Andreas Kitzman sanoo (Biography 26.1 ,Winter 2003) että näiden tallenteiden ongelma on niiden irrallisuus. Reaaliaikainen tallentaminen merkitsee asioiden sisäisen ajallisuuden katkaisemista. Kiinnostavaa on, että samalla Kitzman avaa erään näkymän siihen mitä editointi ja siten luotu dokumentaarinen kerronta on. Se on ajan taidetta, jossa tulevaisuus on sama kuin suuntautuminen lukijaan.

Välitön itse-dokumentointi tuottaa materiaalia, jossa lukijaa ei ole huomioitu, ja editointi merkitseekin aineiston järjestelyä lukijaa varten. Tämä on usein korostettu asia, siitä on usein puhuttu retorisena  ”Huomioi yleisösi” periaatteena.

En tiedä vielä, tuoko Kitzmanin pointti jotain olennaista tähän asiaan. Valmistelen opetusta Prahan kirjoittamisakatemian vierailua varten, ja tiedän että mukana on myös dokumenttifilmien tekijöitä.  Heiltä haluaisin kysyä näitä teoreettisia kysymyksiä: mitä reaaliaikainen itse-dokumentointi antaa, antaako se nykyhetkisyyden pätkiä. Onko dokumentaarinen kerronta ajallisuuden palauttamista reaaliaikaisiin tallenteisiin ?

(2009)

Luovuuteen liittyy epävarmuuden sietämisen kykyä, negative capability kuten Keats sanoi parisataa vuotta sitten.  Syntymisen tilassa oleva teksti on kirjoittajalle epävarmassa tilanteessa olemista, jatkan siis ajatuksia kirjoittamisesta ja tekstien kommentoinnista. Ajat ovat muuttuneet sitten Keatsin ja olisi ehkä väärin kutsua tätä tilaa negatiiviseksi aivan kuin siinä ei olisi mitään nautitittavaa.

Suomenkieli johtaa puhumaan ”tekstin hiomisesta”  eli sopimattominen kohtien viilaamisesta sopivaksi niin että teksti olisi kaikin osin punnittu ja valmis. Sopimattoman kohdan hinkkaamisessa on ehkä oma perverssi nautintonsa.

Mukavampaa kuitenkin on ronski pelottomuus.  Kirjoittamispedagogian kurssilla esitettiin hyviä ehdotuksia: kirjoittakaa hulluina, älkää ajatelko sitä mitä muut  sanoisivat. Ei tekstejä kannata aina toisille näyttää, ei  jos se estää hulluuden harjoittamista. Tällainen uhma on tietysti vain yksi keino kohdata epävarmuus tekstissä.

Ehkä kommentoinnissa itsessään on myös vastakkainen taipumus. Palautetaan teksti vielä hetkeksi takaisin siihen epävarmuuden tilaan, missä se oli syntyhetkellä. Irrotetaan tekstin hakaset ja annetaan sen leijailla, hajoilla ja leikitään sen kanssa. Laitetaan se uudestaan kokoon.

Oman kirjoituksen hajottaminen, tehtyjen sanavalintojen, kohtausten purkaminen merkitsee kirjoittajalle paluuta siihen luovuuden epävarmaan tilaan, mutta tällä kertaa kommentoijan kanssa. Kauhea makutuomari   mukanaan hän antaa oman saavutuksensa alttiiksi hajottamiselle.

Ne, jotka puolustavat tekstiään aina viimeistä pilkkua myöten, pelkäävät hajoamista  He pitävät jokaisesta hakasesta kiinni, ettei teksti romahtaisi.  Hetki kaaoksessa, kauhea makutuomari rinnallaan  – se on goottilaista kauhua, painajainen.

Me olemme tottuneet noihin epävarmuuden öihin yksin tekstiemme kanssa, mutta entä iltapäiväpainajainen samassa tilassa arvostelupalvelun edustajan kanssa. Monet kirjoittajat ovat peloissaan, kun he antavat tekstinsä ohjaajalle luettavaksi ja tulevat ”vastaanotolle”. On selvää että tuollaisessa pelon ilmapiirissä kirjoittaja ei suostu antautumaan minkäänlaiseen luovaan epäpvarmuude tilaan.

Climate of fear in Teaching of Writing teoksessa Cynthia Caywood Teaching Writing (1986)

Rebecca Luce-Kapler oli haastatellut naiskirjoittajia. Hän kyseli tekstin syntytilanteeseen liittyvistä valinnoista, tutkien sitä että paljastavatko naisten tekemät valinnat jotain erityistä. Kirjoittaminen on valitsemista ja yhdistelemistä: jotkut sanat tarjoutuvat automaattisesti ja ovat odotusten mukaisia. Toisaalta odottamattomia assosiaatioita syntyy samalla, mutta niiden ilmituomisessa on riskinsä.  Assosiointiin liittyy aina myös sopimattomia sanoja ja asioita. L-K kyseli mitä asioita naiskirjoittajat valitsivat kertomuksiinsa ja mitä jättivät pois.

Sopimaton tarkoittaa tässä ilmaisua, jota ei sovi esittää siinä tilanteessa. Se ei sovi siihen kohtaan, kirjoittajien tekstien kommentoinnissa ei oleteta että kyse olisi sopimattomista ilmaisuista. Mutta laajassa mielessä niin on. Sopivien ilmaisujen hakeminen vain kuulostaa positiivisemmalta.

Saattaa olla, että kirjoittaja joka ei tunnista tätä sopimattomuuden vaaraa ja houkutusta ei myöskään löydä kirjoittamisesta erityistä mieltä. Minulla on vaikutelma, että naiset,  joita vaivaa tunnollisuuden tauti tuntevat voimattomuutta juuri siksi:  kirjoittamisesta tulee sopivaisuuden harjoittamista ja velvollisuus.

Valmistaudun huomiseen kirjoittamisen ohjauksen luentoon. Aavistan, että yritykseni ottaa esille naistutkimuksen antia kirjoittamisen pedagogiassa herättää hämmennystä.

Hyvä asiaproosa on oiva esimerkki sopivaisuuden vallasta tekstissä. Asiakieli on varsin tarkasti sopivaisuuteen napitettua. Tälle on tietysti syynä se että asian tulee tulla esille mahdollisimman kirkkaasti. Sanat, joita kirjoittaja käyttää puhuessaan luonnostaan, veisivät huomion pois asiasta.

Seuraavanlaisia sanoja ei saa käyttää asiatekstissä:
kiva
reissu
naama
lintsata
tyssätä
meinata
kallata
Näissäkin  sanoissa välittyy jotain, niin että samalla kun ohjaaja kehottaa poistamaan niitä, niin samalla hänen kannattaa pitää se mielessään. Näissä sanoissa on feminiisiä ja maskuliinisia aksentteja, sukupolvelle ominaisia asenteita, yhteiskuntaluokkaa, murretta (kallata on harvinainen svetisismi pohjanmaalta kotiseudultani). Huonotkaan sanavalinnat eivät ole sensitiiviselle ohjaajalle pelkkää roskaa, sillä kommentoidessaan hän pyrkii ymmärtämään kirjoittajaa.

Niin kuin tiedätte, tarina muodostaa koko ajan varjoa ympärilleen, rönsyjä jotka eivät toteudu sopimattomina. Ne ovat kiinnostavia, ja niitä L-K siis oli kyselemässä.

Haastattelussaan Luce-Kapler kartoitti siitä, mitä kaikkea muuta kirjoittaja oli ajattellut kirjoittamisen hetkellä. Hän tavoitteli jälkiä ennen kaikkea asioista, joita kirjoittaja päätti jättää kirjoittamatta.

Hän haastatteli nuorta, aran oloista naista, joka oli kirjoittanut pienen kuvauksen vilkkaasta rautatie-asemasta,tilanteessa jossa oli kertonut poikaystävälleen haluavansa erota tästä. Sivun mittaisessa tarinassa kiireisen aseman kuvaus rinnastui naisen ajatuksiin hänen valmistautuessaan kertomaan kumppanilleen, että heidän suhteensa on nyt ohi. Kuvaus oli varsin neutraalia, kertoo Rebekka, kunnes tekstistä suorastaan pomppasi silmille kohta:
”Ennen kuin hän saattoi siirtyä tappamiseen, hänen on oltava valmiina itse.”

L-K huomasi, että tässä tapahtui selvä kerronnan sävyn muutos. Metafora tappamisesta oli silmiinpistävä muuhun tekstiin verrattuna. Kun hän kysyi naiselta asiasta, tämä tuntui katuvan ilmaisua, ja sanoi sen olleen lipsahdus. Samalla nainen sanoi avainsanat:

”uudelleen kirjoittaminen on tärkeämpää kuin alkuperäinen tajunnan virta”.

Keskustelussa paljastui, että todellakin sensuroiva uudelleen kirjoittaminen on tähän asti ollut hänen työskentelynsä ydin. Nainen on kirjoittanut siis karsimalla sopimattomia mielikuviaan. Yksi paha sopimattomuus oli kuitenkin lipsahtanut tarinaan ikäänkuin merkiksi varovaisen kuvailun keskelle. L-K kertoo, että keskustelun jälkeen tuo nuori nainen alkoi nähdä koko kirjoittamisensa uudella tavalla. Nainen oli oivaltanut kuinka hänen kirjoituksensa oli ollut voimattoman tuntuista juuri siksi, että hän oli jättänyt näkyviin pääasiassa vain torjunnan ja karsinnan tulokset.

Rebecca Luce-Kapler: Writing with, Through, and Beyond the Text : An Ecology of Language, 2003. s. 92

Katoaako historiantaju näihin digitaalisiin historianesityksiin ? Vai tapahtuuko päinvastaista ja muinaiset nousevat haudoistaan ja puhuttelevat meitä? Käyttävätkö muinaiset hahmot ehkä you tubea puhuakseen meille. Ehkä?  Kunhan vaan eivät puhuisi englantia eikä taustalla jumputtaisi jokin poppiraita.

Aloittelemme kirjallisuushistorian verkkokurssia, ja You Tubesta on löytynyt paikoin hyvääkin materiaalia. Voimme kuunnella Sapfoa muinaiskreikaksi, vahinko vain että ääni on vanhemman miespuolisen professorin. Uusimmasta Odysseia -elokuvasta löytyy kymmenen klippiä, vanhinko vain tuo englannin kieli.  Ehkä parempi on kuunnella tarinoita Odysseuksesta laulettuna, varsinkin kun tariaa kerrotaan Eric Claptonin heksametrillä.  Tosin vierauden tunnun sijaan kaiken valtaa tuttu englanti – kuka laulaisi Odysseusta oudosti heksametriin sidottuna.

Toisaalta näinhän minäkin olen tekemässä. Kymmenen vuotta sitten päätimme julkaista uuden kirjallisuudenhistorian ja pelkästään romppuna. Esittelimme valtavia matskuja kustantajille, jotka laskivat ettei kannata., vaikka kerroimme kuinka paljon kirjallisuuden opiskelijoita on maassamme. Taustalla oli aavistus siitä, kuinka helppo opiskelijan on kopsata CD-rom. Onneksemme tietoverkko pelasti tilanteen, ja me pääsimme yliopistorahalla tekemään valtakunnallista kirjallisuushistorian peruskurssia. Sen jälkeen lukijoita on riittänyt tuolla Euroopan kirjallisuushistoriassa.

Avausluennolla eilen innostuin kuvailemaan sitä kuinka toisenlainen oli antiikki. Kuvailin sen toiseuden shokeeraavimpia puolia, tunne elämän lähes täydellistä poikkeavuutta omastamme,  ihmistä vailla sisäistä subjektiivisuutta joka silti on ihmisempi kuin me.

Ja sitten jatkan aineistojen etsimistä You tubesta, löytyisikö sopivia näytteitä antiikista – Jumalten puhuttelua, sopivaa kolmen minuutin vierautta.

(2009)

Ideaaliteksti tuntuu haamulta, joka kiusaa kirjoittajia. Tekstin ideaalinen lopputulos, johon kirjoittaja pyrkii aina kirjoittamisen ensimmäisestä idean saamisesta ja ideoinnista lähtien. Ideaaliteksti on jäänne, joka osoittaa kuinka vahvasti luovuutemme on jäänyt ”idea” nimisen platonisen jäänteen vangiksi.

Aloittelen tänään kirjoittamisen ohjaamisen kurssia opiskelijoille, ja ongelmana on että me ohjaajat vasta olemmekin ideaalitekstien vallassa. Me jopa opetamme ja välitämme muille kuinka tulee kirjoittaa siten että ainoana tavoitteena on valmis ideaaliteksti. Onneksi käytännössä me monet hahmottelemme jotain muuta kuin tiukan idean ilmentymää. Mutta sille ei oikein ole sanoja kirjoittamisen ohjauksessa.

Kirjallisuusteorian alueella on jo aikaa sitten osoitettu, että objektiivista tekstiä ei ole eikä sen muodoin myöskään ideaalitekstiä. Tarkkaan ottaen kyse on lukijan ja tekstin välisestä leikistä, johon sekä kirjoittaja että lukija tuovat panoksensa. Varsin usein kirjoittajat vaalivat käsitystä että he luovat merkityksiä ja elämyksiä joita lukijat sitten omaksuvat tekstistä. Tosiasiassa kirjoittaja leikkii lukijan elämysten kanssa. Platonilla on meille muuta sanottavaa kuin idea-oppi. Platon sanoi aikoinaan, että lukeminen on muistamista – teksti ei voi herättä mitään mikä ei jo olisi piilevänä lukijan alitajunnassa.

Me kirjoittamisen ohjaajat, mentorit, olemme ohjanneet kirjoittajia varsin ilkeän kuilun partaalle: toisella puolen on ideaaliteksti ja toisella puolella tavalliset lukijat. Tuon kuilun toinen nimi on ”julkaisukynnys”, jonka ylittäminen oikeastaan merkitsee kuilun ylitystä siten että tiettyjä tosiasioita ei koskaan tarvitse kohdata. Eli sitä kuinka ihmiset todellakin lukevat.

Verkkokirjoittamisen myötä tuo kuilu on paljastumassa kuvitelluksi. Riippuu tietysti paljon siitä mitä lähiaikoina tapahtuu. Kairos -lehden artikkelissa J McIntire-Strasbourg käsittelee sitä kuinka ideaalitekstin sijaan kirjoittajat voisivat luoda portfolioita teksteistään verkkoon.  En usko että tuo on kovinkaan kehityskelpoinen ajatus, mutta amerikkalaisten kirjoittajakoululujen kiistaa ideaalitekstistä se valottaa hyvin.

Erityisen kritiikin kohteena on prosessikirjoittaminen, joka on ideamallin vallassa. Toisin sanoen prosessi joka alkaa ideoinnista, aivoriihestä, ja huipentuu ideaalitekstiin on pahasti idea-keskeisyyden vankina. Sen merkkinä on se, että kirjoittajat kokevat antoisaksi vain ideoinnin ja tekstin valmiiksi saamisen hetken.

Ideamallista johtuu, että kirjoittamisen keskiöön muodostuu harmaa, pakollisen puurtamisen vaihe.  Sille ei osata nähdä arvoa, koska idean ei uskota kuuluvan siihen. Tästä vaiheesta tulee pelkkää hiomista, eli virheiden poistamista.  Ideaalia haittaavien virheiden poistaminentekstin s ja ujuvuuden maksimoiminen, on kuitenkin väärä malli jos yritetään ymmärtää mistä kirjoittamisessa on kyse.Aivan kuin piirtäjä kumittaisi kaikki haparoinnin ja hakemisen merkit ja jättäisi vain yhden paksun ääriviivan piirrokseensa.

Ne jotka ovat löytäneet varsinaisen kirjoittamisen nautinnon eivät kuitenkaan koe että vain ideointi olisi nautittavaa, ja muu olisi inhottavaa virheiden poistamista. Parempi olisikin puhua leikistä tekstin kanssa, kirjoittaja palatessaan tekstiin palaa leikkinsä äärelle ja jatkaa sitä. Lukeminen on leikin toinen puoli, eli aktiivista merkitysten luomista sekin.

Vaikka leikki on varsin ympäripyöreä termi, niin on se nykyään hallitsevaa  ideaalia ja ideointia, sekä harmaan työstämisen mielikuvia parempi.

(2009)

Sanomalahdet ovat kovaa vauhtia vähentämässä kritiikkien kirjoittajia ja julkaisutilaa lehdissä. Hesari vähentää hälyyttävästi avustajiensa määrää, kritiikit ovat lyhtentyneet ja käyneet jo nyt pelkkien tuoteselosteiden tapaisiksi. Taideaineiden opiskelijoilla Jyväskylässä on menossa järjestämäni kritiikkikurssi, ja toimittajat Keskarista ja Jylkkäristä olivat kertomassa kritiikeistä lehdissään. Sen huomasin keskustelusta, että taidetta kannattaa tuoda lehdissä nykyään esiin vain henkilöhaastatteluksi naamioituina.

Ilmiö on sama kaikkialla, ainakin Publishing Trends -blogin mukaan. Kritiikit vähenevät lehdissä, mutta samalla lehdet itse ovat häviämässä netille. On täysin mahdollista, että taiteesta keskustelu kukoistaa kohta verkossa.

Valitettavasti verkossa parhaiten esillä ovat kuitenkin Amazonin ja muiden myyntikoneiden julkaistut ”kuluttajien suosittelut”, samanlainen systeemi toimii myös Facebookissa. Lukija voi tavallaan esitellä kirjahyllyään. Myös blogeissa on vallalla kirjojen käsittelyn ja kunnon verkkoesseen sijaan kirjan suosittelu, leffassa käynnin luonnehdinta jne.

Tästä voinkin vetää johtopäätöksen: henkilökohtaisuuteen perustuva blogikulttuuri törmää perinteiseen kritiikin kirjoittamiseen. Kun kirja, leffa, teatteri ja musiikkikokemuksista kerrotaan blogeissa, niin taidekokemukset liittyvätkin osaksi sitä elämäntapaa ja kulttuuria josta blogi kertoo. Näissä blogeissa ei keskitytä mihinkään tiettyyn taiteen lajiin, vaan kaikkeen mikä kiinnostaa. Varsinkin sellaisissa blogeissa, joissa päiväkirjat ovat kehittyneet elämäntavasta kirjoittamisen suuntaan tuon pelkkä samanhenkisille tehdyn suosittelun sijaan saattaaki syntyä yllättävän hienoja taidekokemuksesta syntyviä esseitä.

(2009)

Ihmettelen filosofista kysymystä – mitä on tekstien kommentointi? Kommenttia antavalla esittelee kirjoittajalle mielikuvansa tämän tekstistä.

Kommentoinnin taustalla on siis idea hyvästä tekstistä. Annat kirjoituksesi ohjaajalle, ateljeekriitikollesi, ystävällesi kommentoitavaksi.Mihin suuntaan hän haluaa testiä kehittää ? Onko se sama suunta, mikä sinulla on mielessäsi? Onko kommentoinnin taustalla mielikuva ideaalitekstistä?

Amerikkalaisia kirjoittajaopiskelijoita puhuttaa jatkuvasti kysymys ideaalitekstistä. Nyt kysymys on taas esillä kirjoittajien vertaispalautteeseen keskittyvässä peer-to-peer blogissa. Knoblauch ja Brannon väittivät muutama vuosi sitten, että ohjaajan antamien tekstikommenttien taustalla on vain open ”ideal text. Esittelin tätä ajatusta artikkelissani kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa.

Jo silloin esitettiin sellaisia huomioita, että vaivaako nimenomaan fiktiivisiä tekstejä tällainen ehdottoman ideaalin malli. Ankaran ohjaajan ideoiden toteuttaminen saa aikaan vain samantyyppistä fiktiota. Kuinka päästä tällaisesta ateljeekritiikkiin liittyvästä ideaalien ajatuksesta eroon omissa kommenteissa ?

On helppo sanoa,että kommentoijan tehtävä on vain auttaa kirjoittajaa. Helpottaminen, fasilitointi – tuo kammottava sana – näyttää olevan ainakin amerikkalaisessa alan keskustelussa esillä. Täytyy lukea Thomas Newkirk’s ”The First Five Minutes” ja jatkaa omaa artikkelia asiasta siitä mihin se ideaali tekstin esittelyssä jäi.

Network society, tuo Manuel Castellsin termi, on levinnyt niin tehokkaasti yleistermiksi siksi koska se ei sano mitään. Veikkaan että nämä tietoyhteiskuntaan, verkkoyhteiskuntaan, informaatioyhteiskuntaan ym. viittaavat termit ovat hyödyttömiä ja niitä hävetään kymmenen vuoden sisällä. Tuo ongelmallinen sana on titetysi ”yhteiskunta” ja siihen liittyvä yhteiskunnan jäsenenä oleminen.

”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä oleminen” on epäonnistunut yritys soveltaa vanhaa ajattelutapaa verkkoon. Leonardo – verkkofilosofian ja taiteen on-line lehti nimesi teemakseen DISPERSED ANATOMY. Itse julkaisu on maksullinen, mutta artikkeleita pääsee näemmä lukemaan takakautta. ”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä toimiminen” on fraasi joka hukkaa nimenomaan sen olemisen. Leonardon teemanumeroa lukiessa tapahtuu kuin teemoissa aina: toiset puhuvat jäsenettömyydestä deleuzen tapaan ja yrittävät hahmottaa verkossa olemisen virtoja. Toiset taas puhuvat softa-minuuksista, avatarista, digitaalisista proteeseista eli eräänlaisista lisäjäsenistä joita verkossa toimiva saa.

Kirjoittaja ei Leonardosta paljoa löydä, se on niin visuaaliseen keskittyneen teknologian lehti.

(2009)

Hypertekstifiktio on toistaiseksi jäänyt vain spesialistien kiinnostuksen kohteeksi. Haarautuvien tarinoiden ystävät ovat siirtyneet peleihin ja monimielisten tekstien ystävät puolestaan digorunouteen. Tällainen ergodinen kirjallisuus, lukijan työskentelylle ja valinnoille perustuva, saattaa olla liian lähellä palkkatyötä. Mutta on olemassa teoksesta nousevia tilanteita, jolloin lukija haluaakin olla ergodinen ja haluaa intohimoisesti sitä, että saa työskennellä tekstin maailmassa.

Bronwen Thomas löytää hyperteksifiktion klassikosta – Michael Joycen afternoon, a story (1987) – strategioita, jotka saavat lukijan tietynlaisen ergodisen intohimon valtaan. Thomas’in artikkeli Stuck in a Loop? Dialogue in Hypertext Fiction ilmestyi NARRATIVE lehdessä pari (Vol. 15, No. 3 (October 2007).

Hypertekstit ovat teoksia, joita ei voi koskaan lukea loppuun. ”Milloin pääsen loppuun” huudataa kyllästynyt lukija, ”en koskaan.” Hypertekstirakenteesta löytyy aina uusia polkuja ja aina uusia rinnastuksia. Joissain tapauksissa juuri se on lumoavaa. Ja kuten Thomas esittää, joskus lukijalle hyperteksti saattaa kolahtaa niin että hän haluaa palata siihen jatkuvasti.

Miksi lukija haluaa paneutua Yksinkertaisesti sanottuna Joycen afternoon, a story käsittelee tunnetta, katastrofia joka kohtaa minäkertojaa, ja joka palaa jatkuvasti poikansa kuolemaan liittyviin asioihin. Päähenkilöä johdattaa lukijan traumaattisen tapahtuman looppiin, jossa asiat toistuvat ja saavat uusia merkityksiä. Ja kuten Thomas sanoo, juuri tällainen toistuminen, uusien tulkintojen löytyminen samoista asioista on jotain, mitä hyperteksti pystyy tekemään vaikuttavammin kuin perinteinen romaani.

Saman asian jatkuva paluu, looppi, on romaanissa mahdoton, ja toiminnallisessa pelissä se on pelkästään negatiivinen asia. Mutta, tämä on omaa spekulaatiotani, joskus romaani on niin antoisa että lukija toivoo ettei se loppuisi, eikä hän toisaalta halua lukea uudestaan kuin vasta myöhemmin. Joillekin jokin tietty elokuva on niin voimakas kokemus, että se on katsottu yli kymmenen kertaa. Elokuvasta on tullut katsojalle looppi, jonka toistumista hän haluaa. Hyperfiktiossa on muuntelua ja sen ergodisuus, jos se satuu vaikkapa lukijan surutyön aktiiviseen vaiheeseen, saattaa olla erityisen antoisaa.

Mikä olisi parempaa kuin lukijaa koskettava teksti, joka ei lopu.

(2009)