Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.
Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.
Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.
Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !
Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.
Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.
Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.
Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu. Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.
Avointa ulkotilaa ja sen mahdollisuuksia ei ole ymmärretty pohjoisia kaupunkeja kehitettäessä. Kaikki haluttiin tuoda sisätöihin. Nyt tätä elämismuotoa pitää arvioida uudelleen, ulkoilu jo osataan, mutta entä talvinen elämä kaupungissa.
Hieno lumiluku avaa Michael Cunninghamin Lumikuningatar romaanin (suom. Raimo Salminen). Sen aiheena on lumipeite, joka kestää aamuhetken, ennen kuin muuttuu taas sohjoksi.
