Uuden ajan luonto – Sivu 4 – Risto Niemi-Pynttäri

TOMAATIT TORINON TORILLA

torinotori

Torinon vihannestorilla. Elonkorjuuajan runsaus oli vasta alkua, vaikka tomaatit vyöryivätkin suoraan sydämeeni, kun vaeltelin ruuhkassa kojujen välillä. Popsin tomaatteja samalla kun osallistuin kirjoittajakoulun työpajoihin. En puhu niistä kalliista ja mauttomista minitomaateista, joita marketista löytyi, vaan isommista, tosin pingispalloa pienemmistä makupommeista, terttutomaateista. Niitä olen kantanut laukussani, kuin Suomessa omenoita.

Maukkaat tomaatit sisältävät nesteen ja kuidun, puhumattakaan kaikista muista tomaattien antioksi-ominaisuuksista jotka kaikki tietävät. Tänä syksynä, kun tomaattitarjonta Suomessa on ollut huonoa, enkä omaa satoakaan ole paljoa saanut – ne ryökäleet eivät tunnu kypsyvän ikinä – lähdin sitten Torinoon syömään tomaatteja. Samalla olen opetellut kieltä, siis tomaattien lukemistaitoa, niitten aurinkoa ja yhteiskuntaa.

Vierastyöläiset näyttivät kantavan laatikoittain tomaatteja torialueen yläpäässä oleviin kojuihin, muutamaa keskeistä lajia, mutta alle euron kilohintaan. Alempana, kauppahallin takana puolestaan lähitienoon maanviljelijät tarjosivat hämmästyttävää tomaattien lajikirjoa, osin puoliraakoina paistettavaksi tai kotona kypsytettäväksi. Hinnoista näki hierarkian: viljelijöitä arvostettiin enemmän, siirtotyöläisten välittämät tomaatit tarjottiin pilkkahintaan. Hinta ikään kuin pilkkasi heitä.

Joku kertoi minulle, että siirtolaiset kuulemma henkensä pitimikseen viljelevät vuokrapalstoillaan itse nämä tomaatit myytäväksi. Ensin uskoin, mutta sitten luin tomaattien muodosta muuta. Tuo tasakokoinen ja tasalaatuinen tarjonta on bioteollisuuden merkki, siirtolaiset ovat siis halpatyövoimaa.

Vihannesmarkkinoiden alin kasti, pakolaiset ja varsinkin paperittomat pakolaiset, löytyvät torin ulkoreunalta, liikennevalojen kohdalta jalkakäytävältä. Kaikki heillä on pusseissa, jotka saa nopeasti kerättyä pois. Ostan korianterinipun eurolla. Sitä oli sullottuina muovipusseihin, ja on ehkäpä itse kasvatettua. Jollakin on myös tarjolla muutamia puoliraakoja tomaatteja pahvilaatikoissa.Niitä ei paljoa ole, siitä arvelen ne itse kasvatetuiksi, pienestä parvekepuutarhasta aamulla otetuiksi.

Kaikki pakolaisilla on kasseissa, niin että voivat livahtaa pois tarpeen tullen. He myyvät varastettua tavaraa siinä missä muutkin, ja sen lisäksi omaisuutensa viimeisiä rippeitä.

Ulkopuolisena minä olen pakosta huono lukemaan torimyyjien hierarkioita. Tomaatit osaan, mutta kojujen liepeillä pyöriviä ihmisiä en. Onneksi on kirjoittajakoulun Ugo, hän on tarkkaillut tätä Torinon valtavaa torialuetta monta vuotta. Osallistuin työpajaan, joka teki kierroksen Torinon vihannestorille sekä uskomattoman laajalle kirpparille. Samalla rehvastelin Marjanalle, että olen metsäläinen, ja että Suomen hieno ja sivistynyt metsässä olemisen kulttuuri on katoamassa.

Torilla Ugo kertoi, mitä missäkin oli meneillään. Jostain syystä häneltä ei herunut myötätuntoa maalaisille tomaatin pienviljelijöille, vaikka heidän ansiostaan kaikkien kasvisten lajikirjo torilla oli runsas. Syynä lienee toiminta, jonka myötä maahanmuuttajien on vaikea saada palaa maata ja nousta itsenäisiksi puutarhureiksi.

Tallenna

Venäjän laajat arot puintiaikaan. Sinne !

arolla
Löysin kauniin neuvostofilmin 50-luvulta. Sen kuvissa vilahtavat laajat vehnäpellot, puimurit, traktorit sekä maatyöläisten iloinen joukko. Vaikuttavinta filmin alussa oli laaja aro, avara taivas ja ihmiset, jotka saavat laulaa ja tehdä työtä suuressa joukossa, ennen kaikkea ulkoilmassa.

Filmi on kevyt, kauniiden kuvien ja ihmisten spektaakkeli. En tiennyt että näin viihteellisiä neuvostofilmejä onkaan, tunnen sieltä vain Kurjet lentävät -tyyppistä elokuvataidetta.

En anna spektaakkelin häiritä, koska olen lumoutunut jostain mikä tulee tahattomasti näihin kuviin. Se on syyspäivä ulkona pellolla, mahdollisuus laulaa ja tehdä helppoa työtä.

pellollaNaiset

Kiinnitän huomioni yllä olevan kuvan etualaan, puituun ja heinikkoiseen peltoon. Kone on puinut korkealta, tähkän korkeudelta, niin että olki ja heinä jäävät maahan. Näin on hyvä, se parantaa maata. Yhdysvalloissa vasta nyt uusi teknologia on mahdollistamassa samaan cover crops -viljelymenetelmän.

pellollaNaiset3

Kuvassa näkyy puitu sänkipelto, sekä oikeassa kulmassa traktori jonka edessä on olkia keräävä heinähara. Jokainen nainen pellolla haravan kanssa on turha. Jos ajatellaan vanhanaikaisesti. Ehkä he tekevätkin jotain muuta siellä ?

Vei aikansa, ennen kuin tajusin että haravoittensa kanssa astahtelevien naisten laulut ovat oikeita työlauluja. On totta, että peltotöissä on laulettu. Kun suuri ryhmä tekee yhdessä niinkin mekaanista työtä kuin haravointi, niin laulu antaa rytmin, keventää työtä ja saa ajan kulumaan nopeammin.

Koetan pitää visiostani kiinni. Mitä he tekisivät tulevaisuudessa ? He tekevät jotain,mihin nuo valtavat biomassaa keräävät puimurit eivät pysty. Tuolla tavalla pellolle asettunut, rintamana etenevä joukko etsii jotain. Jospa heidän haravansa ovat metallinpaljastimia, tai jotain äärimmäisen herkkiä hajun tunnistimia – tryffelin haistajia.

En osaa kuvitella, mitä muuta tuolla vehnän katveessa on kasvatettu ”cover crops” menetelmän mukaan, ja jota kootaan digitaalisten haravoiden avulla. Mutta sen osaan kuvitella, että ruokatauot ovat kuitenkin mainioita.

keittiö

Kenttäkeittiöllä valmistetaan maatyölaisille ratatuillea tuoreista aineksista. Tomaattia, paprikaa, kurpitsaa, chiliä ja varhaiskaalta. Elonkorjuun parasta antia.

Naiset ovat filmitähtiä, he näyttävät siltä kuin olisivat facebookista tuttuja, arolla eläviä ja sirosormisia kaunottaria.

piiat2

Naisten pukeutumisessa näkyy 50-luvun länsimainen muoti. He solmivat vaaleat huivinsa kuin Sophia Loren. Myös filmitähtien työhameet on tuunattu yllättävän kapeiksi ja lyhyiksi. Ehkä heillä oli jo joustoneuletta: lähes lanteenmyötäiset hameet toimivat kuitenkin mukavasti peltotöissä.

Ja ne viipyilevät profiilikuvat – taustanaan kultainen, viljainen aro – tarjoavat täydellistä 50-luvun pin up estetiikkaa.

traktori

Mies on hyväkroppainen traktorin kuljettaja. Hänellä rannekello, kuvittelen että se on uutta, vaivatonta ja käteen asettuvaa teknologiaa, jossa on sosiaalinen media sekä uuden maatalouden pilvipalvelut.

Tallenna

Kasvit opettavat sormien kautta ihmistä

multaUudenajLuonto ”Krysanteemit” on John Steinbeckin novelli (1938) pula-ajalta, jossa kukkia kotifarmillaan kasvattava nainen oli osaltaan luomassa amerikkalaista laman jälkeistä osaamista. Kyseessä oli Vihan hedelmät -romaanin vastateokseksi koottu kokoelma, sovinnon hedelmät on taas ajankohtainen.

Hyödyttömästi kukkien parissa toimiva nainen rinnastuu novellissa oikeaa työtä tekevään farmariin sekä kiertelevään kattilanpaikkaajaan. Kukkien hoito osoittautuu erityisen arvokkaaksi työksi – ja miksi näin on.

Kiertelevä kattilaseppä saa naiselta tehtäväkseen viedä krysanteemin taimia tuntemattomalle kotipuutarhan hoitajalle. (Kansallinen hyvän tahdon ele). Samalla nainen kertoo millä tavalla kukat ikään kuin opettavat hänelle kuinka käsiä käytetään.

– Juuri nuppujen aikaan niihin onkin pantava eniten huolta, hän sanoi hitaasti, empien. – En oikein tiedä, kuinka sen selittäisin.
Hän katsoi syvälle miehen silmiin ikään kuin olisi etsinyt niistä jotakin. Hänen suunsa raottui hiukan ja hän näkyi kuuntelevan.
– Yritän sentään selittää, hän sanoi: – Oletteko koskaan kuullut puhuttavan viljelijän käsistä?
– En voi kertoa kuulleeni, rouva.
– No, voin enintään kertoa, miltä tuntuu. Kun poimii pois turhia nuppuja, silloin niitä tarvitsee. Kaikki tunne ja taito keskittyvät sormenpäihin. Ihminen katselee omien sormiensa työtä. Ne tekevät työtä itsekseen, omin päin. Sen tuntee selvästi. Ne nyppivät nuppuja, nyppivät. Eivät erehdy koskaan, ne ovat kuin kasvia itseään. Tajuatteko? Sormet ja kasvit kuin yhtä. Sen tuntee käsivarressaan kyynärpäätä myöten. Sormet tietävät työnsä. Ne eivät erehdy yhtään ainoata kertaa. Sen tuntee omassa itsessään, ja silloin ei pääse tekemään virheitä. Ei yhtään ainoata. Ymmärrätekö? Pystyttekö tajuamaan. (Steinbeck, Pitkä laakso novelleja, 1981, suom. Jouko Linturi, s. 18)

Millaiseksi ihmisen ja kasvien suhde voisi muodostua tulevaisuudessa, posthumanistisena aikana, kun kukkien kasvatuskin ymmärretään kukkatuotannon sijaan kommunikaatioksi?

Krysanteemien taipumus kukkia liian tiheään, tehdä paljon nuppuja, tarvitsee sormia ihmiseltä siksi, että kasvi ei tukehtuisi kukkiinsa.
Onko tällainen sormien virtuositeetti, ajatustakin taitavampi toiminta, ehkä teknologisesti avustettuna, mahdollisuus uudenlaiseen elämään luonnon kanssa ?

Decamerone -käännöksestä kadonnut puutarha

Puutarhassa oleskelun, ei puurtamisen vaan nautinnon klassikko on renessanssiajalta, Giovanni Boccaccion Decamerone. Seitsemän nuorta naista ja kolme miestä ovat lähteneet Firenzestä ruttoa pakoon ja asettuvat lähistölle linnaan.

”Valmistelut suoritettiin päivän kuluessa, ja varhain seuraavana aamuna naiset lähtivät kamarineitojensa ja näiden kolmen nuoren miehen sekä heidän palvelijoittensa saattamana Firenzestä. Parin tunnin kuluttua he olivat määräpaikassaan, komeassa linnassa, joka sijaitsi metsäisellä kukkulalla ja jonka lähiympäristössä oli ihastuttavia puutarhoja ja mitä ihaninta, jääkylmää vettä sisältäviä kaivoja. (…)

He viettävät joutilaista aikaa yhdessä, usein linnan puutarhassa, ja kertovat tarinoita. Pampinea, joka oli valittu kuningattareksi,sanoi:

”Täällä meillä on kukkivia puutarhoja, hymyileviä niittyjä ja varjoisia paikkoja vaikka minkä verran”! Täällä voi jokainen täyttää keuhkonsa taivaallisen lauhalla ja puhtaalla ilmalla! Menkää ulos ja huvitelkaa mielin määrin – mutta tunnin kuluttua teidän täytyy olla täällä ensimmäisellä ateriallamme.”

Nuoret herrat ja naiset lähtivät yhdessä puutarhaan, missä he sitoivat kukkaseppeleitä, keskustelivat ja lauloivat lemmenlauluja, kunnes tuli aika palata sisään…

Kun oli levätty ja aterioitu, Pampinea, kuningattareksti valittu sanoi:
”Kuten näette, on aurinko vielä korkealla, on painostavan kuumaa eikä kuulu ääntäkään, paitsi sirkkojen piipitystä oliivipuista – olisi hullua lähteä muualle. Tässä on paikka, missä kaikki voimme istua, täällä on varjoisaa ja hyvä olla, ja kun lisäksi huomasimme ottaa mukaan shakki ja lautapelit, ei meidän ole vaikeaa saada aikaamme kulumaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi hauskempaa kuluttaa sitä toisella tavoin, ja ehdotan että huvittelisimme kertomalla juttuja.”
(Boccaccio, Decamerone Johdanto suom. Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen)

Tässä Boccaccion teoksen johdannossa on kuitenkin varsin tarkka renessanssipuutarhan kuvaus, jonka kääntäjät ovat jostain syystä ohittaneet kokonaan…

Alla on harjoitelmani sen kääntämiseksi, Boccaccion renessanssimaista kieltä mukaillen:

Heidät ohjattiin puutarhaan, joka oli palatsin muurien suojassa; portti oli auki ja hämmästyen he seisahtuivat kauniin näkymän äärelle ja kävivät tarkastelemaan puutarhan eri osastoja.

Nurmialueet rajasivat tilaa ja toivat siihen vaihtelua, kukin niistä oli avara ja suora kuin nuoli, viiniköynnösten kattama, valmiina kantamaan lupaavasti kehittymässä olevaa satoa, juuri kukkaan puhjenneet köynnökset levittivät kaikkialle tuoksua, joka sekoittuessaan ilmaan – monien muiden tuoksujen kera – toi mieleen mausteet joita kasvaa idässä. Ruusupensaat reunustivat kutakin nurmialuetta, valkoisin, punaisin ja jasmiinisin kukin; näin puistossa ei ollut paikkaa, missä ei voisi kuljeskella varjossa, ei vain aamuisin vaan yhtä hyvin keskipäivän aikoihin, aina löytyi armollisia auringolta suojattuja paikkoja.

Kasvien määrää puutarhassa oli mahdotonta laskea, saati eritellä niitten lajeja, tai kuvata järjestystä kuinka ne oli istutettu; on riittävää todeta että siellä oli valikoima kaikkia harvinaisimpia lajeja joita tämä ilmasto sallii.

Keskellä puutarhaa, seikka joka ei ole muita vähäisempi vaan mitä huomionarvoisin, oli nurmi niin hieno, tiheä ja vihreä että se näytti lähes mustalta; ilahduttavia kukkia oli siinä lähes tuhansin kappalein, puutarhan reunaa kiersi mitä rikkain appelsiini- ja päärynäpuiden vihanta, niissä oli kukkia ja myös hedelmiä, raakoja sekä kypsiä, suuremmoisina, ei vähempää tuoksunsa kuin silmää miellyttävän varjoisuutensa puolesta.

Nurmen keskellä oli jalusta mitä valkeinta marmoria, hienosti kuvioituna, ja sen keskellä -en tiedä, oliko lähde luonnollinen vaiko tehty – kohosi pylvään tukema patsas, joka lähetti ilmoille vesisuihkun niin voimakkaan, että se levisi laajalle ja putosi jalustalle sellaisella voimalla, joka olisi pyörittänyt myllyn ratasta.

Vesivirta johdettiin pois nurmelta kätketyn viemärin avulla, ja sitten, tullessaan uudestaan esiin, se jakaututui kapeina kanavina, hienoina ja tarkasti jaettuina niin, että virta kiersi koko puutarhan, ja edellisen tapaan jakautuvat kanavat tunkeutuivat jokaiseen puutarhan osaan, kunnes yhdistyi taas ja ilmaantui kirkkaana kuin kristalli virraten alas kohti laaksoa työntäen kahta myllyn ratasta äärimmäiseen kiertoliikkeeseen jonka hyöty isännälle ei ollut vähäinen.

x x x

En halunnut katkoa Boccaccion pitkiä ja polveilevia lauseita, varsinkin virtaa kuvaavassa jaksossa. Ne olivat eräänlaisia tuon ajan pitkiä kamera-ajoja. Eric Auerbach on Mimesis-teoksessaan analysoinut erästä pitkien ja polveilevien lauseiden yhtetyttä nopean ja vaihtelevan pakomatkan kuvaukseen. Puutarhakuvauksessa suihkulähteen ja pienten kanavien kuvaus rinnastuu tähän.

Kuvauksessa on vallalla renessanssille tyypillinen parhaiden yksityiskohtien kuvaus: vain paras ja edustavin mainitaan, modernille lukijalle se voi tuntua teennäiseltä, mutta tässä se kuvaa puutarhaa joka tarjoaa monenlaista nautittavaa siellä oleskelijoille.

Tallenna

Kyllä teitä on odotettukin !

Pyhäköynnös

Silmujen ilmestyminen ! Vielä muutama viikko sitten puut olivat risuja, ja nyt tämä ilmestys: yhdeksänkymmentä miljardia pyhimystä on istahtanut tänne luontoon.
Pyhiä ruumiita, niitä voi syödä. Vasinkin pihlaja on pyhä puu, niitten oksilla istuu nyt herkullisia, pieniä ihmeitä.

Mitä kurki tietää

kurki Kurjet palaavat nyt sijoilleen ja omille soilleen, paikoille jossa heidän pesärakennelmansa ovat. On outoa, miten aggressiivisia oman kumppaninsa ja alueensa puolustajia kurjista tulee, kun ne tulevat pesimälueelleen. Koko muuttomatka lennetään auramuodostelmissa, autetaan toisia, levätään sopuisasti suurissa kurkikaupungeissa. Mutta kun oma reviiri lähestyy, niin pariutuneilla kaikki muuttuu, kukin alkaa vartioida omaansa.

“Kun kurjet lähestyvät pesäänsä sekä naaraan että koiraan aivoissa tapahtuu jokakesäinen muutos. Ne ryhtyvät puolustamaan aluettaan raivokkaasti tunkeilijoilta. Ne hyökkäävät jopa oman ällistyneen edellisvuotisen poikasensa kimppuun, vaikka ovat hoivanneet sitä matkalla takaisin pohjolaan, ja ajavat sen pois nokkimalla ja viuhtomalla siipiään.”

Richard Powers kirjoittaa aivotoimintaa käsittelevässä romaanissaan Muistin kaiku kunkin osan alussa siitä, mitä kurkien aivoissa tapahtuu niiden kevätmuuton aikana. Eräänlaisen joukkoälyn ja kollektiivisen kartan avulla ne matkaavat ja pysähtyvät lepäämään ikivanhoille paikoille vesistöjen rannoilla.

Ehkä Hankoniemen kärki on myös ikuinen, lähes esihistoriallinen kulkureitti, kurkien aivoihin pysyvästi koodautunut paikka, kun 10 000 kurkea saattaa lentää sitä kautta yhtenä päivänä. Tämän vuoden muutto on lähes samanlainen, kuin kaikkien edellistenkin. Ne seuraavat jostain syystä reittiä, joka on vakiintunut satoja vuosia sitten, satoja kertaa toistettuna jo ennen kuin nykyisten muuttajien vanhemmat opettivat reitin niille. Jokainen kurki pystyy toistamaan saman reitin myös jatkossa.

Kurki on esihistoriallinen lintu, maailman vanhin lentävä olento, joka sanotaan ilmaantuneen pian lentävien liskojen jälkeen.

”Kurjet kokoontuvat joelle talven väistyessä kuten aikojen alusta saakka ja levittäytyvät matoksi joen rannoille. Tässä valossa niissä on edelleen jotain liskomaista: ne ovat maailman vanhimpia lentäviä olioita, yhden hoipertelevan askelen päässä lentoliskoista.”

Olen poikaiästä asti kuunnellut keväisin kurkien huutelua, joka kantaa metsän yli etäiseltä Järmosan nevalta. Vain muutama kurki voi enää asustaa nevalla, joka on jo muuttunut talousmetsäksi. Tietty kurkisuku on löytänyt sinne yli tuhannen vuoden ajan, soidinkiihko on kuitenkin koettu siellä uudestaan joka kevät. Voin kuvitella kuinka suuri kurkisuku eli siellä satoja vuosia, aina70-luvulle asti, kunnes neva ojitettiin ja pesimiset epäonnistuivat.

Millaiseen muistiin perustuvat kurkien muuttoreitit? Entä ikuisesti samana pysyvät paikat, joissa muuttoa tekevät linnut pysähtyvät lepäämään ja aterioimaan? Millaiseen muistiin perustuu se, että nykykurjet eivät pelkää ihmisiä samalla tavalla kuin aiemmin?

Ne viimeiset Järmosan nevan kurjet elävät vielä vanhan koodin mukaan. Uudet kurkipolvet ovat löytäneet rehevöityneet lammenrannat, ja kevätmuuton lepopaikoiksi ovat tulleet pellot joitten sato kärsii. Niin, että kurjilla on toisaalta ikiaikainen muisti, niin että ne voivat pitää metsitettyä suota kotipaikkanaan. Toisaalta ne sopeutuvat tilanteisiin ja voivat pitää peltoa suona.

”Aamupäivisin, kun aurinko kuumentaa ilman leveiksi nouseviksi virtauksiksi, linnut kohoavat puolentoista kilometrin päähän maanpinnasta tai vieläkin korkeammalle. Ne leijailevat , pudottautuvat seuraavaan etelänpuoleiseen termiikkiin ja kohoavat taas. Niiden nopeus saattaa olla jopa 80 kilometriä tunnissa, ja ne lentävät päivässä 800 kilometriä liikuttamatta siipiään juuri lainkaan.” (Richard Powers: Muistin kaiku)

Talvi-city ja vapautuminen sisätiloista

lumikoivikko2 Avointa ulkotilaa ja sen mahdollisuuksia ei ole ymmärretty pohjoisia kaupunkeja kehitettäessä. Kaikki haluttiin tuoda sisätöihin. Nyt tätä elämismuotoa pitää arvioida uudelleen, ulkoilu jo osataan, mutta entä talvinen elämä kaupungissa.

Kylmältä säältä suojaamisen kulttuurilla on kääntöpuolensa. Pohjoiset kaupungit ovat ankeita: tunnemme ostoskeskusten välissä surkeat, viimaiset ja leveät kadut, tiedämme autokaupungit joissa ulkona liikkuminen on epämiellyttävää. Ei-paikat. Koko pohjoinen modernisaatio keskittyy sisätiloihin: kylmää ja pimeää vastaan taistelun hintana on psyykkistä oirehtimista ja merkityksetön ulkotila.

Fenomenologinen katse, siirtyessään kerrostalo-alueelta parkkipaikkojen yli, ei näe suurtakaan eroa niitten välillä. Ne yhdessä kertovat kaupungeista, joissa ei ole tapana elää avoimen taivaan alla.

Tilastot kertovat sääjaksojen vaikutuksesta mielialoihin, maniaan tai depressioon ja välivaltaan. Sään positiiviset vaikutukset ovat paljon negatiivisia suuremmat, mutta kulttuurista herkkyyttä hyvän sään noteeraamiseen ei ole. Toki markkinoilla tiedetään, kuinka hyvät ulkoilusäät vaikuttavat ostajiin, mutta tutkimuksessa vähemmän.

Abraham Akkermanin tutkimus Phenomenology of the Winter City (2016) rinnastaa ympäristön ja mentaaliset olot. Millaisia ovat kaupunkien avoimet julkiset tilat talvella? Miksi puistot ja aukiot eivät toimi? Onko kylmyys syynä siihen, että ne eivät toteuta sitä kohtauspaikkojen tehtävää mitä niille on suunniteltu?

Kellarinloukon ihminen – tuo Dostojevskin kuvaama tuskainen olento kärsii eksistentiaalista ahdistusta, mutta hän kärsii myös ympäristöstään: tuulisesta, kylmän kosteasta ja pimeästä Pietarista. Tuo 1800-luvun lopun kokemus ei ole muuttunut, vaikka sähkövalo ja keskuslämmitys helpottivat elämää. Ahdistys jäi.

Toisaalta Akkerman, luonnehtiessaan Dostojevskin eksistentialismia valon puutteen filosofiaksi, ei muista Albert Camusin eksistentialismia, joka on pilvettömän taivaan sekä auringon läpäisemää eksistentialismia.

Viihtymättömyys, ahdistus, kommunikoimattomuus ovat talvisia mielentiloja, mutta onko sen taustalla kylmyys, vai ylikorostunut halu suojata ihminen kylmältä. Kylmän sietokyky voi kehittyä, samoin kuin kuuman sietokyky on etelässä kehittynyt. Pelkästään lämpöasut mullistavat kylmän ilmanalan kokemista. Ne voivat muuttaa paljonkin talvisessa ulkoilmassa olemisen kulttuuria.

Tai sitten, helleaaltojen iskiessä metropoleihin, keskeiseksi nousee entistä tehokkaampi ja kaikkinainen säältä ja ulkoilmalta suojautuminen.

Kylmyys ja liikkuminen, kuumuus ja oleskelu, ne molemmat ovat ruumiillisia kylmään ja kuumaan reagoimisen tapoja. Viimeaikaiset helle-aallot ovat lamauttaneet kaupunkielämän Keski-Euroopassa pitkäksikin aikaa. Viileän sään kulttuuri kehittyy nyt varsin nopeaan. Se näkyy myös tutkimuksessa, Akkerman analysoi Talvi-cityä ja sen kulttuurisia heikkouksia.

Fenomenologian erityinen vahvuus on välittömän kokemuksen analyysi ilman kategorioita, esimerkiksi mentaalisuuden liittäminen ympäristön tutkimukseen. Talvi-city on ympäristö-kokemus, jossa lähiöt ja liikenne ovat jokapäiväistä ankeutta – ja kuten Akkerman sanoo, maaltamuutto ja autoistuminen on mahdollistanut säätilojen muuttumisen merkityksettömiksi.

Aurinko ja ulkoilma nousevat tärkeiksi Akkermanin tutkimuksessa, mutta yllättäen myös tähtitaivas. Pitkästä aikaa yötaivaan kokeminen saa sijansa, onhan kosmos ollut mentaalisesti olennainen henkisen elämän ympäristö. Nyt, kun valosaasteen myötä tämä kokemus minimoinut sillä on vaikutuksensa ihmiseen.

Mitä on kylmä sää? Fenomenologinen tutkimus väittää, että säätilan huomioimisen suhteen emme pääse pitkälle, jos pidämme säätilaa vain jonain mitattavana. Ihmiset sietävät eri tavoin kylmää, mutta kylmä on nautittavampaa kuin helteinen sää varsinkin käveltäessä. Ihmiset myös lukevat objektiivisen sään asteikkoja eri tavoin.

Kokemuksena kylmä on jotain, mikä yhdistää ja eristää kaupunkilaisia. Mutta yksipuolinen kulttuuri, jossa suojaamisen pyrkimys näkyy kaikkialla eristää ihmiset myös toisistaan. Vaikka talvinen kylmä on kaupungissa aina jaettua, se on kadulla kulkijoiden kanssa yhteistä, kylmä tulkitaan vihamielisenä tilana ja se välittyy ympäristöön.

Mentaali/ympäristö on kokonaisuus, jossa fantasioilla on tilansa. Historian myötä city-fantasiat kehittyvät Akkermanin mukaan kahteen suuntaan, joko puutarha-fantasian tai pilvenpiirtäjä-fantasiaan päin, raamatullisesti paratiisin tai baabelin-torniin. Nykyaikaiset kaupungit ovat näiden yhdistelmiä.

Kun tarkastellaan suuria populaatioita, niin talvi-city muistuttaa muurahaispesää, joka kangistuu talveksi. Kommunikaation vilkastuminen lämpimässä ja väheneminen kylmässä koskee ehkä myös ihmispopulaatiota. Näihin päiviin asti kommunikaation vähenemistä on pidetty vain huonona seikkana, mutta kognitiivisen ylikuormituksen ongelmat antavat aiheen seurata joskus luontoa tässäkin suhteessa.

Tallenna

Kun luonto ei mätäne vaan hienostuu

lumikoivikko2 Fotosynteesin jälkeen alkaa kulttuuri, tarkemmin ottaen käyminen. Ei ole sattuma, että auringon sanotaan siirtyvän rypäleestä viiniin, ja muuttuvan mauksi.

Omenasiideri on jo kypsymässä, yritän tehdä mahdollisimman mietoa niin, että alkoholi on vain makua ja säilyvyyttä lisäävä aine. Huomasin tosin, että siiderin maussa on vetisyyttä, etikkapöpökin siellä aloittelee, joten kovin pitkään ei siideriä voi säilyttää.

Ihailen taas kerran, miten paljon meitä pitemmällä antiikin kreikkalaiset olivat. Heille kulttuurin synty oli käymisessä, se auttoi kestämään fotosynteesin jälkeistä aikaa kunnes aurinko taas keväällä aloittaa prosessinsa. Käyminen on niin hieno tapahtuma, että sen pitäisi olla kulttuurin tuntemuksen käytäntöä jo koulussa. Täytyy muistuttaa, että kreikkalaiset eivät tunteneet alkoholin käsitettä ollenkaan, ja ehkä se oli hyväksi. Heille kulttuurin perusta ja huipennus on rypäleen muuttuminen viiniksi. Meilläkin: sen sijaan että omenat ja marjat mätänisivät, ne voivat muuttua entistä paremmiksi hienosti ohjatun käymisprosessin myötä.

Hyvä käyminen on vaikea prosessi, se ei ole pelkkää hygieniaa vaan sattumilla on siinäkin osansa. Esimerkiksi minun mahlajuomani, talven kellarissa kypsymisen jälkeen, osoittautui varsin hyväksi: hiilihappoiseksi, miedoksi – ja yllättävä pieni maitohappo oli radikaali mutta maukas käänne. Samoin pieni etikkapöpö tässä siiderissä, ei niin hyvä kuin parhaissa, mutta sopii kokonaisuuteen.

Kulttuuri alkaa käymisestä, kreikkalaisten viisauteen ei ole muuta lisättävää kuin vesilukko. Käyminen ilman vesilukkoa ei ole kulttuuria, se estää ylimääräisen happen sekoittumista juomaan. Fotosynteesin jälkeen happi on pidettävä pois astiasta, niin käymisessä kuin happanemisessakin. Luonto työntäisi happea kyllä joka paikkaan, se mädättää ja muuttaa maaksi, pahanmakuiseksi.

Syksyn ihmeet. Muutamat, pienet ja taitavat temput saavat aikaan muodonmuoksia, kukkimista ilman valoa ja happea. Taudit ja mätäneminen. vanheneminen, puutokset ja sairaudet vallitsevat syksyn luonnossa. Tautista on aika. Mutta omenat voidaan laittaa säiliöön käymään ja tarkasti ohjaamalla niistä kehittyy entistä parempaa nautittavaa, parempaa kuin mitä tuore voi koskaan olla.