Mitä kurki tietää

kurkiKurjet palaavat nyt sijoilleen ja omille soilleen, paikoille jossa heidän pesärakennelmansa ovat. On outoa, miten aggressiivisia oman kumppaninsa ja alueensa puolustajia kurjista tulee, kun ne tulevat pesimälueelleen. Koko muuttomatka lennetään auramuodostelmissa, autetaan toisia, levätään sopuisasti suurissa kurkikaupungeissa. Mutta kun oma reviiri lähestyy, niin pariutuneilla kaikki muuttuu, kukin alkaa vartioida omaansa.

“Kun kurjet lähestyvät pesäänsä sekä naaraan että koiraan aivoissa tapahtuu jokakesäinen muutos. Ne ryhtyvät puolustamaan aluettaan raivokkaasti tunkeilijoilta. Ne hyökkäävät jopa oman ällistyneen edellisvuotisen poikasensa kimppuun, vaikka ovat hoivanneet sitä matkalla takaisin pohjolaan, ja ajavat sen pois nokkimalla ja viuhtomalla siipiään.”

Richard Powers kirjoittaa aivotoimintaa käsittelevässä romaanissaan Muistin kaiku kunkin osan alussa siitä, mitä kurkien aivoissa tapahtuu niiden kevätmuuton aikana. Eräänlaisen joukkoälyn ja kollektiivisen kartan avulla ne matkaavat ja pysähtyvät lepäämään ikivanhoille paikoille vesistöjen rannoilla.

Ehkä Hankoniemen kärki on myös ikuinen, lähes esihistoriallinen kulkureitti, kurkien aivoihin pysyvästi koodautunut paikka, kun 10 000 kurkea saattaa lentää sitä kautta yhtenä päivänä. Tämän vuoden muutto on lähes samanlainen, kuin kaikkien edellistenkin. Ne seuraavat jostain syystä reittiä, joka on vakiintunut satoja vuosia sitten, satoja kertaa toistettuna jo ennen kuin nykyisten muuttajien vanhemmat opettivat reitin niille. Jokainen kurki pystyy toistamaan saman reitin myös jatkossa.

Kurki on esihistoriallinen lintu, maailman vanhin lentävä olento, joka sanotaan ilmaantuneen pian lentävien liskojen jälkeen.

”Kurjet kokoontuvat joelle talven väistyessä kuten aikojen alusta saakka ja levittäytyvät matoksi joen rannoille. Tässä valossa niissä on edelleen jotain liskomaista: ne ovat maailman vanhimpia lentäviä olioita, yhden hoipertelevan askelen päässä lentoliskoista.”

Olen poikaiästä asti kuunnellut keväisin kurkien huutelua, joka kantaa metsän yli etäiseltä Järmosan nevalta. Vain muutama kurki voi enää asustaa nevalla, joka on jo muuttunut talousmetsäksi. Tietty kurkisuku on löytänyt sinne yli tuhannen vuoden ajan, soidinkiihko on kuitenkin koettu siellä uudestaan joka kevät. Voin kuvitella kuinka suuri kurkisuku eli siellä satoja vuosia, aina70-luvulle asti, kunnes neva ojitettiin ja pesimiset epäonnistuivat.

Millaiseen muistiin perustuvat kurkien muuttoreitit? Entä ikuisesti samana pysyvät paikat, joissa muuttoa tekevät linnut pysähtyvät lepäämään ja aterioimaan? Millaiseen muistiin perustuu se, että nykykurjet eivät pelkää ihmisiä samalla tavalla kuin aiemmin?

Ne viimeiset Järmosan nevan kurjet elävät vielä vanhan koodin mukaan. Uudet kurkipolvet ovat löytäneet rehevöityneet lammenrannat, ja kevätmuuton lepopaikoiksi ovat tulleet pellot joitten sato kärsii.  Niin, että kurjilla on toisaalta ikiaikainen muisti, niin että ne voivat pitää metsitettyä suota kotipaikkanaan. Toisaalta ne sopeutuvat tilanteisiin ja voivat pitää peltoa suona.

”Aamupäivisin, kun aurinko kuumentaa ilman leveiksi nouseviksi virtauksiksi, linnut kohoavat puolentoista kilometrin päähän maanpinnasta tai vieläkin korkeammalle. Ne leijailevat , pudottautuvat seuraavaan etelänpuoleiseen termiikkiin ja kohoavat taas. Niiden nopeus saattaa olla jopa 80 kilometriä tunnissa, ja ne lentävät päivässä 800 kilometriä liikuttamatta siipiään juuri lainkaan.” (Richard Powers: Muistin kaiku)

 

Talvi-city ja vapautuminen sisätiloista

lumikoivikko2Avointa ulkotilaa ja sen mahdollisuuksia ei ole ymmärretty pohjoisia kaupunkeja kehitettäessä. Kaikki haluttiin tuoda sisätöihin. Nyt tätä elämismuotoa pitää arvioida uudelleen, ulkoilu jo osataan, mutta entä talvinen elämä kaupungissa.

Kylmältä säältä suojaamisen kulttuurilla on kääntöpuolensa. Pohjoiset kaupungit ovat ankeita: tunnemme  ostoskeskusten välissä surkeat, viimaiset ja leveät kadut, tiedämme autokaupungit joissa ulkona liikkuminen on epämiellyttävää. Ei-paikat. Koko pohjoinen modernisaatio keskittyy sisätiloihin: kylmää ja pimeää vastaan taistelun hintana on psyykkistä oirehtimista ja merkityksetön ulkotila.

Fenomenologinen katse, siirtyessään kerrostalo-alueelta parkkipaikkojen yli, ei näe suurtakaan eroa niitten välillä. Ne yhdessä kertovat kaupungeista, joissa ei ole tapana elää avoimen taivaan alla.

Tilastot kertovat sääjaksojen vaikutuksesta mielialoihin, maniaan tai depressioon ja välivaltaan. Sään positiiviset vaikutukset ovat paljon negatiivisia suuremmat, mutta kulttuurista herkkyyttä hyvän sään noteeraamiseen ei ole. Toki markkinoilla tiedetään, kuinka hyvät ulkoilusäät vaikuttavat ostajiin, mutta tutkimuksessa vähemmän.

Abraham Akkermanin tutkimus Phenomenology of the Winter City (2016) rinnastaa ympäristön ja mentaaliset olot. Millaisia ovat kaupunkien avoimet julkiset tilat talvella? Miksi puistot ja aukiot eivät toimi? Onko kylmyys syynä siihen, että ne eivät toteuta sitä kohtauspaikkojen tehtävää mitä niille on suunniteltu?

Kellarinloukon ihminen – tuo Dostojevskin kuvaama tuskainen olento kärsii eksistentiaalista ahdistusta, mutta hän kärsii myös ympäristöstään: tuulisesta, kylmän kosteasta ja pimeästä Pietarista. Tuo 1800-luvun lopun kokemus ei ole muuttunut, vaikka sähkövalo ja keskuslämmitys helpottivat elämää. Ahdistys jäi.

Toisaalta Akkerman, luonnehtiessaan Dostojevskin eksistentialismia valon puutteen filosofiaksi, ei muista Albert Camusin eksistentialismia, joka on pilvettömän taivaan sekä auringon läpäisemää eksistentialismia.

Viihtymättömyys, ahdistus, kommunikoimattomuus ovat talvisia mielentiloja, mutta onko sen taustalla kylmyys, vai ylikorostunut halu suojata ihminen kylmältä. Kylmän sietokyky voi kehittyä, samoin kuin kuuman sietokyky on etelässä kehittynyt. Pelkästään lämpöasut mullistavat kylmän ilmanalan kokemista. Ne voivat muuttaa paljonkin talvisessa ulkoilmassa olemisen kulttuuria.

Tai sitten, helleaaltojen iskiessä metropoleihin, keskeiseksi nousee entistä tehokkaampi ja kaikkinainen säältä ja ulkoilmalta suojautuminen.

Kylmyys ja liikkuminen, kuumuus ja oleskelu, ne molemmat ovat ruumiillisia kylmään ja kuumaan reagoimisen tapoja. Viimeaikaiset helle-aallot ovat lamauttaneet kaupunkielämän Keski-Euroopassa pitkäksikin aikaa. Viileän sään kulttuuri kehittyy nyt varsin nopeaan. Se näkyy myös tutkimuksessa, Akkerman analysoi Talvi-cityä ja sen kulttuurisia heikkouksia.

Fenomenologian erityinen vahvuus on välittömän kokemuksen analyysi ilman kategorioita, esimerkiksi mentaalisuuden liittäminen ympäristön tutkimukseen. Talvi-city on ympäristö-kokemus, jossa lähiöt ja liikenne ovat jokapäiväistä ankeutta – ja kuten Akkerman sanoo, maaltamuutto ja autoistuminen on mahdollistanut säätilojen muuttumisen merkityksettömiksi.

Aurinko ja ulkoilma nousevat tärkeiksi Akkermanin tutkimuksessa, mutta yllättäen myös tähtitaivas. Pitkästä aikaa yötaivaan kokeminen saa sijansa, onhan kosmos ollut mentaalisesti olennainen henkisen elämän ympäristö. Nyt, kun valosaasteen myötä tämä kokemus minimoinut sillä on vaikutuksensa ihmiseen.

Mitä on kylmä sää? Fenomenologinen tutkimus väittää, että säätilan huomioimisen suhteen emme pääse pitkälle, jos pidämme säätilaa vain jonain mitattavana. Ihmiset sietävät eri tavoin kylmää, mutta kylmä on nautittavampaa kuin helteinen sää varsinkin käveltäessä. Ihmiset myös lukevat objektiivisen sään asteikkoja eri tavoin.

Kokemuksena kylmä on jotain, mikä yhdistää ja eristää kaupunkilaisia. Mutta yksipuolinen kulttuuri, jossa suojaamisen pyrkimys näkyy kaikkialla eristää ihmiset myös toisistaan. Vaikka talvinen kylmä on kaupungissa aina jaettua, se on kadulla kulkijoiden kanssa yhteistä, kylmä tulkitaan vihamielisenä tilana ja se välittyy ympäristöön.

Mentaali/ympäristö on kokonaisuus, jossa fantasioilla on tilansa. Historian myötä city-fantasiat kehittyvät Akkermanin mukaan kahteen suuntaan, joko puutarha-fantasian tai pilvenpiirtäjä-fantasiaan päin, raamatullisesti paratiisin tai baabelin-torniin. Nykyaikaiset kaupungit ovat näiden yhdistelmiä.

Kun tarkastellaan suuria populaatioita, niin talvi-city muistuttaa muurahaispesää, joka kangistuu talveksi. Kommunikaation vilkastuminen lämpimässä ja väheneminen kylmässä koskee ehkä myös ihmispopulaatiota. Näihin päiviin asti kommunikaation vähenemistä on pidetty vain huonona seikkana, mutta kognitiivisen ylikuormituksen ongelmat antavat aiheen seurata joskus luontoa tässäkin suhteessa.

 

Tallenna

Kun luonto ei mätäne vaan hienostuu

lumikoivikko2Fotosynteesin jälkeen alkaa kulttuuri, tarkemmin ottaen käyminen. Ei ole sattuma, että auringon sanotaan siirtyvän rypäleestä viiniin, ja muuttuvan mauksi.

Omenasiideri on jo kypsymässä, yritän tehdä mahdollisimman mietoa niin, että alkoholi on vain makua ja säilyvyyttä lisäävä aine. Huomasin tosin, että siiderin maussa on vetisyyttä, etikkapöpökin siellä aloittelee, joten kovin pitkään ei siideriä voi säilyttää.

Ihailen taas kerran, miten paljon meitä pitemmällä antiikin kreikkalaiset olivat. Heille kulttuurin synty oli käymisessä, se auttoi kestämään fotosynteesin jälkeistä aikaa kunnes aurinko taas keväällä aloittaa prosessinsa. Käyminen on niin hieno tapahtuma, että sen pitäisi olla kulttuurin tuntemuksen käytäntöä jo koulussa. Täytyy muistuttaa, että kreikkalaiset eivät tunteneet alkoholin käsitettä ollenkaan, ja ehkä se oli hyväksi. Heille kulttuurin perusta ja huipennus on rypäleen muuttuminen viiniksi. Meilläkin: sen sijaan että omenat ja marjat mätänisivät, ne voivat muuttua entistä paremmiksi hienosti ohjatun käymisprosessin myötä.

Hyvä käyminen on vaikea prosessi, se ei ole pelkkää hygieniaa vaan sattumilla on siinäkin osansa. Esimerkiksi minun mahlajuomani, talven kellarissa kypsymisen jälkeen, osoittautui varsin hyväksi: hiilihappoiseksi, miedoksi – ja yllättävä pieni maitohappo oli radikaali mutta maukas käänne. Samoin pieni etikkapöpö tässä siiderissä, ei niin hyvä kuin parhaissa, mutta sopii kokonaisuuteen.

Kulttuuri alkaa käymisestä, kreikkalaisten viisauteen ei ole muuta lisättävää kuin vesilukko. Käyminen ilman vesilukkoa ei ole kulttuuria, se estää ylimääräisen happen sekoittumista juomaan. Fotosynteesin jälkeen happi on pidettävä pois astiasta, niin käymisessä kuin happanemisessakin. Luonto työntäisi happea kyllä joka paikkaan, se mädättää ja muuttaa maaksi, pahanmakuiseksi.

Syksyn ihmeet. Muutamat, pienet ja taitavat temput saavat aikaan muodonmuoksia, kukkimista ilman valoa ja happea.  Taudit ja mätäneminen. vanheneminen, puutokset ja sairaudet vallitsevat syksyn luonnossa. Tautista on aika. Mutta omenat voidaan laittaa säiliöön käymään ja tarkasti ohjaamalla niistä kehittyy entistä parempaa nautittavaa, parempaa kuin mitä tuore voi koskaan olla.