Kategoria: Uuden ajan luonto

Kasvien hidas aikarytmi

Kasvukausi kiertää sitä universaalia aikaa, ja tätä paikallista säätä mukailevaa aikaa. Puutarhassa koen tämän lähes huomaamatta.

Aina on jotakin, kuten tuo kuukausimansikka, joka ei edes kukkaan ehtinyt vaikka kesä on ollut pitkä ja lämmin.  Ne ovat vasta nuoria. Kun marras tule, lupaus jota ne kantoivat, katoaa. Yhtä nuoria ovat parsan taimet, mutta ne ovat perennoja, monivuotisia. Siirrän ne isompiin ruukkuihin ja pehmeään multaan odottamaan kevään heräämistä.

”Puutarha on oma-aikainen, en voi käydä sen aikaa. Jokainen kasvi on oma-aikainen.  Puutarhassa monet ajat risteytyvät. Syyskrookukset ja kevätkrookukset näyttävät samanlaisilta, mutta niillä on aivan erilainen aikatuntuma (Zeitgefühl).” (Byun-Chul Han, 2018.)

Ajan tuntee siitä, miten toinen aika käy omani rinnalla. Die Zeit des Anderen, oli Emmanuel Levinasin pieni, filosofinen kirjanen, joka kiinnitti huomion ihmisten eriaikaisuuteen.  Muistan siitä jotain: toisen ihmisen aika kulkee niin eri rytmissä, että kohtaamiset ovat oikeastaan keskeytyksiä. Tuo sana itse on ajallinen: keskeytys.

Minun sisäinen puheeni, ajanvirtani törmää, katkeaa, muuttaa suuntaa, kun joku tulee sanomaan jotain. Keskustelut ovat keskeytysten sarjoja, todella tarpeellisia.  Toisaalla puutarhan hidas aika on tarpeen. ”Puutarha, jossa työskennellään, antaa paljon. Minulle se antaa  Olemisen ja ajan.” (Han,2018.)

Oleminen ja aika, oli myös Levinasille iso kokemus. Selvästikin hän halusi keskeyttää tuon Heideggerin ison aikamonologin ja osallistua siten olemisen ja ajan ymmärtämiseen.

Nyt luen Byung-Chul Hanin filosofiaa tästä, kuinka aika tulee puutarhaan. Han on saksalainen, joka tuo korealaista taustaansa ja zeniläistä aika-tilaa heideggerilaisittain syvenevään ajatteluunsa. Samalla Han julkaisee paljon, ja taso vaihtelee. Tiedä sitten johtuuko se mediajulkisuudesta vai tekstien eriaikaisesta ja nopeasta sadonkorjuusta.

Byung-Chul Han tarkastelee pienessä Lob der Erde -teoksessaan (2018) maata, joka puutarhurin hoitamana muuttuu erityisen ”tulossa olevaksi”.  Puutarhaan Han menee valmistelemaan kukkien tulemista, hedelmien tulemista tai sitten talven yli kestämistä. Niin minäkin sen koen: maanparannustyö on lupauksen valmistelua, ajan tekemistä kasveille.

”Die Zeit des Anderen” luvussa filosofi kohtaa ajan hitauden, kun hän vaalii kukkia. Huoli ja huolehtiminen on hänen tapansa osallistua kasvien aikaan. Heideggerin angstinen huoli saa rinnalleen huolen toisesta. Han toteaa, että koska hänellä ei ole lapsia, kukista on tullut antoisa huolehtimisen kohde.

Marjapensaat ovat jo vanhuksia: lehdissä on läikkiä; niin vähiin ovat voimat käyneet. Käyn napsimassa tomaateista lehtiä, ja ne reagoivat tähän keskittämällä voimansa hedelmiin. Kohtaamiset ovat keskeytyksiä, lehtien riistoa, kritiikkiä, johon kasvi vastaa viikon viiveellä. Niin hitaita ovat kasvien repliikit. Nyt leikkauskohdat ovat parantuneet ja tomaatit kasvaneet.

Byung-Chul Han, kirjoittaa elokuun kukasta nimeltä Herbstzeitlos, syksyn ajattomuus. (Kukan suomalaisesta nimestä ei voi mitenkään pitää – syysmyrkkylilja). Han toteaa, että tämä kukka tuo ”transsendentin ajattomuuden puutarhaan”, se kukkii vielä kun muu kasvillisuus on romahtanut hallan jäljiltä.

Puutarhassani koristekaalit valmistautuvat myöhäiseen kukoistukseen. Kaaliperhosten toukat nujersivat ne kesällä aivan henkihieveriin, saippuavesi hätisti toukkia vain hieman. Mutta vasta kun tervehdin kaalten raaskuja rankalla kädellä ja rapsin vioittuneet lehdet pois, ne ymmärsivät että vielä on aikaa työntää uutta. Kauniita olette, sanon niille nykyään.

 

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.

 

Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät.  Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin.  Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa.  Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

 

 

 

 

Minulla on nyt shiitakerihmasto puutarhassa

On varsin kiinnostavaa huomata, kuinka uuden ajan luonnossa sienet ja rihmastot saattavat olla yhtä olennaisia terveyden ja nautinnon lähteitä kuin perinteiset fotosynteesin hedelmät. Kiinnostavaa on myös tutustua uusiin, hallittuihin lahottamisen prosesseihin – siis sienirihmaston leviämisen hitaaseen tekniikkaan.

Minulla on nyt ensimmäinen oma shiitakerihmasto. Se odottaa koivupölleihin ympättynä puutarhan varjoisessa kulmassa. Jussin kanssa olimme kimpassa saaneet hakkeeseen ympätyn shiitake-rihmaston. Itävaltalaista, viileässä viihtyvää lajia.

Jussi on sienimies, alan spesialisti. Hän houkutteli minut mukaan ymppäystalkoisiin, joista ostimme rihmaston sekä opin kuinka pöllit ladataan. Toki You Tubekin näyttää, kuinka pölliin porataan 40 reikää, ja reikiin pruutataan rihmastoseosta. Sitten vaan mehiläisvahalla peitetään reiät niin, että vieraat itiöt eivät pääse syömään pölkkyä. Koska shiitake-rihmaston tulee levitä parin vuoden aikana pölkkyyn ja kasvattaa sieniä.

Keväisen taimikasvatuksen myötä olen jo oppinut, että kaikenlaista odottamista tulee välttää. Kasvit kehittyvät niin hitaasti, että odottaminen tekisi viljelystä rasittavaa. Siinäkin on kyse hitaasta prosesista, mutta sienirihmaston kanssa on varauduttava vielä hitaampaan kehitykseen. Se on minulle hyväksi.

Jos kaikki sujuu onnellisissa merkeissä, niin  kolmen vuoden kuluttua pöllit fruittailevat ja purskauttavat ilmoille herkullisia ja lääkinnällisiä shiitakkeita.

Puutarhan perällä on nyt parikymmentä pölkkyä, ja noin 800 latauspanosta. Lisäksi siellä on kaksi toteemipölkkyä myös täydessä latingissa. Niissä sienirihmaston tulisi levitä ja lahottaa pölkky juuri oikealla tavalla – räväyttäen sitten aikanaan shiitakesienet ilmoille.

Kukaan ei tiedä mistä sienten fruittailun määrä johtuu: rihmaston leviäminen on varmaa biologiaa, mutta mikä herättää fruittaamiset.

Japanilaisessa, pitkässä shiitake-rihmastojen hoitamisen perinteessä kerrotaan monista ihmeellisistä keinoista fruittailemisen herättämiseksi. Rihmaston hoito vaatii joskus pöllien upottamisen veteen vuorokaudeksi, ennen lämpimän kauden alkua. Mutta joskus vesihoito herätää myös aivan hillittömän fruittailun.

Toisaalta sille ei ole selitystä, miksi fruittailu saattaa viipyä ja puutarhan varjoon jää vain eräänlaisia peräkamarin pöllejä. Ja  miksi isku puunuijalla pölkyn päähän saattaa herättää rihmaston innokkaaseen fruittailuun.

Tätä fruittailun kevättä odotan! Varmaankin tulevaisuudessa tiedämme, millaisin keinoin sienirihmastoja tulee kiihottaa, niin että niiden into purskahtaa toteutuu parhaalla tavalla ja saame napsia sieniä pöllin kupeesta.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Karhunlaukkavillitys, jos vaan olisi siemeniä

Missä on karhunlaukka, sitä siemenpussia ei löydy. Kun haluan hyviä ja helppoja vihersyötäviä, sellaisia jotka eivät vaatisi edes puutarhaa, aloittaisin karhunlaukasta, ne kasvavat metsässä valoisan koivikon juurella. Vaativatko ne edes omistusmetsää, jos kylväisin niitten taimet ikään kuin vahingossa kunnan koivikkoon. En kertoisi kenellekään, mutta kävisin toukokuussa keväisin keräämässä niitten lehtiä.

Kuten Venäjällä, karhunlaukkavilliyksen aikaan, ihmiset vaeltelevat kassiensa kanssa metsässä ja keräävät tätä herkullista yrttiä. En tosin tiedä, miten se viihtyy näillä seuduilla.En tiedä ehtiikö siementen verkkotilauskaan tähän hätään.

X x x

Nyt viikkoa myöhemmin odottelen karhunlaukan siemeniä. Hyötykasviyhdistyksen kirje viipyy, ja odotellessanii luen wieniläisen Der Standardin karhunlaukkareseptejä. Bärlauchsosse! Sopii valkolihaisen kalan kanssa. Karhunlaukkapeston , Pesto alla Genovese, ei sisällä valkosipulia vaan tätä mietoa ja aromikasta karhunlaukan sipulimakua.

TOMAATIT TORINON TORILLA

torinotori

Torinon vihannestorilla. Elonkorjuuajan runsaus oli vasta alkua, vaikka tomaatit vyöryivätkin suoraan sydämeeni, kun vaeltelin ruuhkassa kojujen välillä. Popsin tomaatteja samalla kun osallistuin kirjoittajakoulun työpajoihin. En puhu niistä kalliista ja mauttomista minitomaateista, joita marketista löytyi, vaan isommista, tosin pingispalloa pienemmistä makupommeista, terttutomaateista. Niitä olen kantanut laukussani, kuin Suomessa omenoita.

Maukkaat tomaatit sisältävät nesteen ja kuidun, puhumattakaan kaikista muista tomaattien antioksi-ominaisuuksista jotka kaikki tietävät. Tänä syksynä, kun tomaattitarjonta Suomessa on ollut huonoa, enkä omaa satoakaan ole paljoa saanut – ne ryökäleet eivät tunnu kypsyvän ikinä – lähdin sitten Torinoon syömään tomaatteja. Samalla olen opetellut kieltä, siis tomaattien lukemistaitoa, niitten aurinkoa ja yhteiskuntaa.

Vierastyöläiset näyttivät kantavan laatikoittain tomaatteja torialueen yläpäässä oleviin kojuihin, muutamaa keskeistä lajia, mutta alle euron kilohintaan. Alempana, kauppahallin takana puolestaan lähitienoon maanviljelijät tarjosivat hämmästyttävää tomaattien lajikirjoa, osin puoliraakoina paistettavaksi tai kotona kypsytettäväksi. Hinnoista näki hierarkian: viljelijöitä arvostettiin enemmän, siirtotyöläisten välittämät tomaatit tarjottiin pilkkahintaan. Hinta ikään kuin pilkkasi heitä.

Joku kertoi minulle, että siirtolaiset kuulemma henkensä pitimikseen viljelevät vuokrapalstoillaan itse nämä tomaatit myytäväksi. Ensin uskoin, mutta sitten luin tomaattien muodosta muuta. Tuo tasakokoinen ja tasalaatuinen tarjonta on bioteollisuuden merkki, siirtolaiset ovat siis halpatyövoimaa.

Vihannesmarkkinoiden alin kasti, pakolaiset ja varsinkin paperittomat pakolaiset, löytyvät torin ulkoreunalta, liikennevalojen kohdalta jalkakäytävältä. Kaikki heillä on pusseissa, jotka saa nopeasti kerättyä pois. Ostan korianterinipun eurolla. Sitä oli sullottuina muovipusseihin, ja on ehkäpä itse kasvatettua. Jollakin on myös tarjolla muutamia puoliraakoja tomaatteja pahvilaatikoissa.Niitä ei paljoa ole, siitä arvelen ne itse kasvatetuiksi, pienestä parvekepuutarhasta aamulla otetuiksi.

Kaikki pakolaisilla on kasseissa, niin että voivat livahtaa pois tarpeen tullen. He myyvät  varastettua tavaraa siinä missä muutkin, ja sen lisäksi omaisuutensa viimeisiä rippeitä.

Ulkopuolisena minä olen pakosta huono lukemaan torimyyjien hierarkioita. Tomaatit osaan, mutta kojujen liepeillä pyöriviä ihmisiä en. Onneksi on kirjoittajakoulun Ugo, hän on tarkkaillut tätä Torinon valtavaa torialuetta monta vuotta. Osallistuin työpajaan, joka teki kierroksen Torinon vihannestorille sekä uskomattoman laajalle kirpparille. Samalla rehvastelin Marjanalle, että olen metsäläinen, ja että Suomen hieno ja sivistynyt metsässä olemisen kulttuuri on katoamassa.

Torilla Ugo kertoi, mitä missäkin oli meneillään. Jostain syystä häneltä ei herunut myötätuntoa maalaisille tomaatin pienviljelijöille, vaikka heidän ansiostaan kaikkien kasvisten lajikirjo torilla oli runsas. Syynä lienee toiminta, jonka myötä maahanmuuttajien on vaikea saada palaa maata ja nousta itsenäisiksi puutarhureiksi.

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Venäjän laajat arot puintiaikaan. Sinne !

arolla
Löysin kauniin neuvostofilmin 50-luvulta. Sen kuvissa vilahtavat laajat vehnäpellot, puimurit, traktorit sekä maatyöläisten iloinen joukko. Vaikuttavinta filmin alussa oli laaja aro, avara taivas ja ihmiset, jotka saavat laulaa ja tehdä työtä suuressa joukossa, ennen kaikkea ulkoilmassa.

Filmi on kevyt, kauniiden kuvien ja ihmisten spektaakkeli. En tiennyt että näin viihteellisiä neuvostofilmejä onkaan, tunnen sieltä vain Kurjet lentävät -tyyppistä elokuvataidetta.

En anna spektaakkelin häiritä, koska olen lumoutunut jostain mikä tulee tahattomasti näihin kuviin. Se on syyspäivä ulkona pellolla, mahdollisuus laulaa ja tehdä helppoa työtä.

pellollaNaiset

Kiinnitän huomioni yllä olevan kuvan etualaan, puituun ja heinikkoiseen peltoon. Kone on puinut korkealta, tähkän korkeudelta, niin että olki ja heinä jäävät maahan. Näin on hyvä, se parantaa maata. Yhdysvalloissa vasta nyt uusi teknologia on mahdollistamassa samaan cover crops -viljelymenetelmän.

 

pellollaNaiset3

Kuvassa näkyy puitu sänkipelto, sekä oikeassa kulmassa traktori jonka edessä on olkia keräävä heinähara. Jokainen nainen pellolla haravan kanssa on turha. Jos ajatellaan vanhanaikaisesti. Ehkä he tekevätkin jotain muuta siellä ?

Vei aikansa, ennen kuin tajusin että haravoittensa kanssa astahtelevien naisten laulut ovat oikeita työlauluja. On totta, että peltotöissä on laulettu. Kun suuri ryhmä tekee yhdessä niinkin mekaanista työtä kuin haravointi, niin laulu antaa rytmin, keventää työtä ja saa ajan kulumaan nopeammin.

Koetan pitää visiostani kiinni. Mitä he tekisivät tulevaisuudessa ? He tekevät jotain,mihin nuo valtavat biomassaa keräävät puimurit eivät pysty. Tuolla tavalla pellolle asettunut, rintamana etenevä joukko etsii jotain. Jospa heidän haravansa ovat metallinpaljastimia, tai jotain äärimmäisen herkkiä hajun tunnistimia – tryffelin haistajia.

En osaa kuvitella, mitä muuta tuolla vehnän katveessa on kasvatettu ”cover crops” menetelmän mukaan, ja jota kootaan digitaalisten haravoiden avulla. Mutta sen osaan kuvitella, että ruokatauot ovat kuitenkin mainioita.

 

keittiö

Kenttäkeittiöllä valmistetaan maatyölaisille ratatuillea tuoreista aineksista. Tomaattia, paprikaa, kurpitsaa, chiliä ja varhaiskaalta. Elonkorjuun parasta antia.

Naiset ovat filmitähtiä, he näyttävät siltä kuin olisivat facebookista tuttuja, arolla eläviä ja sirosormisia kaunottaria.

piiat2

Naisten pukeutumisessa näkyy 50-luvun länsimainen muoti. He solmivat vaaleat huivinsa kuin Sophia Loren. Myös filmitähtien työhameet on tuunattu yllättävän kapeiksi ja lyhyiksi. Ehkä heillä oli jo joustoneuletta: lähes lanteenmyötäiset hameet toimivat kuitenkin mukavasti peltotöissä.

Ja ne viipyilevät profiilikuvat – taustanaan kultainen, viljainen aro – tarjoavat täydellistä 50-luvun pin up estetiikkaa.

traktori

Mies on hyväkroppainen traktorin kuljettaja. Hänellä rannekello, kuvittelen että se on uutta, vaivatonta ja käteen asettuvaa teknologiaa, jossa on sosiaalinen media sekä uuden maatalouden pilvipalvelut.

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kasvit opettavat sormien kautta ihmistä

multaUudenajLuonto”Krysanteemit” on John Steinbeckin novelli (1938) pula-ajalta, jossa kukkia kotifarmillaan kasvattava nainen oli osaltaan luomassa amerikkalaista laman jälkeistä osaamista. Kyseessä oli Vihan hedelmät -romaanin vastateokseksi koottu kokoelma, sovinnon hedelmät on taas ajankohtainen.

Hyödyttömästi kukkien parissa toimiva nainen rinnastuu novellissa oikeaa työtä tekevään farmariin sekä kiertelevään kattilanpaikkaajaan.  Kukkien hoito osoittautuu erityisen arvokkaaksi työksi – ja miksi näin on.

Kiertelevä kattilaseppä saa naiselta tehtäväkseen viedä krysanteemin taimia tuntemattomalle kotipuutarhan hoitajalle.  (Kansallinen hyvän tahdon ele). Samalla nainen kertoo millä tavalla kukat ikään kuin opettavat hänelle kuinka käsiä käytetään.

– Juuri nuppujen aikaan niihin onkin pantava eniten huolta, hän sanoi hitaasti, empien. – En oikein tiedä, kuinka sen selittäisin.
Hän katsoi syvälle miehen silmiin ikään kuin olisi etsinyt niistä jotakin. Hänen suunsa raottui hiukan ja hän näkyi kuuntelevan.
– Yritän sentään selittää, hän sanoi: – Oletteko koskaan kuullut puhuttavan viljelijän käsistä?
– En voi kertoa kuulleeni, rouva.
– No, voin enintään kertoa, miltä tuntuu. Kun poimii pois turhia nuppuja, silloin niitä tarvitsee. Kaikki tunne ja taito keskittyvät sormenpäihin. Ihminen katselee omien sormiensa työtä. Ne tekevät työtä itsekseen, omin päin. Sen tuntee selvästi. Ne nyppivät nuppuja, nyppivät. Eivät erehdy koskaan, ne ovat kuin kasvia itseään. Tajuatteko? Sormet ja kasvit kuin yhtä. Sen tuntee käsivarressaan kyynärpäätä myöten. Sormet tietävät työnsä. Ne eivät erehdy yhtään ainoata kertaa. Sen tuntee omassa itsessään, ja silloin ei pääse tekemään virheitä. Ei yhtään ainoata. Ymmärrätekö? Pystyttekö tajuamaan. (Steinbeck, Pitkä laakso novelleja, 1981, suom. Jouko Linturi, s. 18)

Millaiseksi ihmisen ja kasvien suhde voisi muodostua tulevaisuudessa, posthumanistisena aikana, kun kukkien kasvatuskin ymmärretään kukkatuotannon sijaan kommunikaatioksi?

  • Krysanteemien taipumus kukkia liian tiheään, tehdä paljon nuppuja, tarvitsee sormia ihmiseltä siksi, että kasvi ei tukehtuisi kukkiinsa.
  • Onko tällainen sormien virtuositeetti, ajatustakin taitavampi toiminta, ehkä teknologisesti avustettuna, mahdollisuus uudenlaiseen elämään luonnon kanssa ?