Kategoria: Uuden ajan luonto

Salaatti otetaan elinvoimaisena

Vihreän nauttiminen on parasta suoraan maalta. Kunhan maltat olla kiirehtimättä ja astahdat keittiöön vasta noin kymmenen minuutin kuluttua, silloin on parasta murtaa lehdet vihersalaatiksi. Tosin kiirehtimättä ja pöytää kattaen. Ja näin, kun on kulunut lähes puoli tuntia, kaikki ne prosessit ovat vielä voimissaan, jotka vihreässä kavahtavat hereille sillä hetkellä, kun lehti poimitaan.

Kun vihreä kasvinosa aloittaa kamppailunsa kuolemaa vastaan, sen suonet tulvahtavat täyteen antioksidantteja. Ja vielä kerran, kun murskaat lehdet salaattiin tapahtuu vielä toinen hyöky.

Kun syöt ja pureskelet tuoretta vihreää, elävää kasvikudosta saat suoraan sen elinvoiman, sen vastuskyvyn itsellesi. Pakattu salaattivihreä on jo luovuttanut, sen antioksidanttimäärät ovat aina yli puolet vähäisempiä. Toki se kituu suht siedettävän vihreänä, ja havahtaa vielä kerran, mutta väsyneesti verrattuna raivokkaassa kemiallisessa taistelussa olevaan elinvoimaiseen salaattiin.

Kasvikemisti Jo Robinson kehottaakin nauttimaan salaatit mahdollisimman elinvoimaisina. Kun ostat keräsalaatin, sinun kannattaa repiä lehdet erilleen, niin että prosessi alkaa. Jääkaapissa, kun lehdet viilenevät, ne samalla toipuvat ja jaksavat tuottaa antioksidantteja. Mutta jos ostat kaupasta salaatin irtolehtien pakkauksena, saat vain astetta väsyneempää vihreää, se on jo huokunut vahvimmat kemiansa.

Vihreä on elävää ravintoa, minua kiinnostaa mitä tästä elämästä tiedetään. Salaateista terveellisimpiä ovat jalostunutta kitkerää huokkuva rucola tai nuori voikukan lehti. Niissä se kitkeyys on terveellistä, se jonka oli tarkoitus tehdä niistä luotaantyöntäviä, onkin jalostunut terveelliseksi ja puoleensavetäväksi.

Salaatti on myös sitä terveellisempää, mitä tummempaa on sen vihreys. Minulle oli kuitenkin yllätys, että salaatit joiden lehdet tai ruodot ovat punaruskeita ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä johtuu siitä, että kasvit ovat taistelleet valoa vastaan. Fotosynteesin piirissä tehdyn työn lisäksi ne ovat taistelleet UV-säteilyä vastaan.

Kummallista tässä kokonaisuudessa on lopulta se, että villiin luontoon verrattuna puutarhakasveihinkin kertyy kovin vähän elinvoimaa. Meillekin tuo villeys on liian vahvaa, Jo Robinson kehottaakin hakemaan kotipuutarhoihin maatiaislajeja, sikäli kun niissä on vielä villeyttä syötävässä muodossa.

Jo Robinson: Eating on the Wild side (2013)



Taimien kastelua, että ne oppisivat imemään vettä

Voi noita pieniä taimia, ei niillä ole vielä edes juuria. Keväisen hoitovietin vallassa saatan taas kaadella liikaa vettä taimiruukkuihin. Saattaa olla, että unohdan kokeilla sormella mullan osteutta, ja pian taimimulta on tukehduttavan märkää.

Miten voisin tuntea kasvien kulloisenkin veden tarpeen, enkä hoivaisi taas kuoliaaksi jotain vaativampaa kukkaviljelmää. Aivan pieniä taimia on helpompi kastella kuin isoja, koska niillä on niin vähän juuria joita voisi tukehduttaa. Ajattelen, että ne eivät osaa vielä imeä vettä.

Nopeasti kasvavat tomaatti, basilika, chili ja paprika on opetettava imemään, kasvattamaan ahneesti imevä juuristo. Ruukku on kuin rinta, jonka tulisi kasvaa täyteen imuvoimaa, juuria. Olen tyytyväinen, että saan tähän isälliseen hoivaan luontevasti mukaan myös imetyksen mielikuvat.

Ihminen on suhteessa kasveihinsa jotenkin nurinpäin: hän telee luonnostaan väärin. Tarkkaillessaan taimien kasvua, hän näkee vain vihreän, mullan yläpuolisen osan. Varsinaisesti hänen tulisi hoitaa mullassa olevaa juuristoa, varsinkin kun alkuvaiheessaan kasvit ponnistelevat kovasti tullakseen kunnon imeväisiksi.

Liian hellä hoivailu, suukottelun kaltainen ohimennen tehty pieni kastelu ei voimista juuria. Kosteus jää silloin pintaan, lähelle siementä, niin että taimen ei tarvitse ponnistella juurten kehittämiseksi. Iso ja harvoin tehty kastelu taas kehittää juuria, sen jälkeen kun kosteus on valunut ruukun pohjalle. Sieltä se haihtuu ylöspäin, houkutellen juuria kasvamaan ja kurottamaan alaspäin.

Juurten imuhaluja voi myös hieman kiihottaa, uskon että aspiriini kasteluvedessä auttaa. Tosin alkuvaiheessa olen liottanut pajunkuorimurskaa kasteluvedessä. Varmuuden vuoksi muutama, raju, kasvuhormoonia sisältävä tablettikin odottaa erikoistilannetta. Ne saavat kuivan kepinkin itämään ja puskemaan juurta.

Mullan alla tapahtuvat asiat, juurten kasvu ja eteneminen on kuitenkin aluetta jonka tunnelmista on vaikea tietää. Liian useni joudun ruukkua vaihtaessani huomaamaan, miten vähäiset jonkun hyvännäköisen kasvin juuret ovatkaan.


Kasvit hengittävät valoa

On hyvä ajatella, että kasvit hengittävät valoa. Ja on hyvä tietää, kuinka tärkeää kasville on sekä valo että pimeys. Samalla kuitenkin on niin paljon sellaista, missä ymmärrykseni kasvien olemisen suhteen on ikään kuin päälaellaan.

Erityistä ponnistelua on vaatinut sen hyväksyminen, että kasvit eivät varsinaisesti ole vihreitä. Siis kasvit itsessään eivät ole vihreitä, ne vain heijastavat vihreää aallonpituutta. Toisin sanoen: ne antavat vihreän pois, koska eivät tarvitse sitä kuin vähän. Ihmettelinkin jo, miksi kasveille ei ole tarjolla vain vihreitä kasvivaloja. Ne eivät halua vihreää. Ne haluavat punaista ja sinistä, niitä värejä ne vetävät sisuksiinsa ja vihreä on niitten sylkeä.

On varhainen kevät. Katselen huoneita kameran silmällä. Kun liikun talon etelä-ikkunan luota länsi-ikkunalle, tunnistan valon vähäisyyden. Vanhan kännykän silmä sopeutuu niin hitaasti, että voin hahmottaa muutoksen. Tavallisesti kattolamput tekevät jokaisesta huoneesta tasavaloisen kuution. Se tila, jonka havaitsee kun katselee ulkoa ikkunasta sisään, on sisällä olijan silmille tottumuksen tylsistämä. Ihminen on tilassaan, näkee huoneita ei sitä, kuinka valo tulee sinne.

Kameran silmällä huomaan, millaisia valokuutioita ikkunat ovatkaan. Pimeimpään aikaan nuo valon kiilat olivat yllättävän tylppiä, nyt ne ovat kylmiä ja viiltäviä. Kevättalvisen päivän valo on kalvas kuin ruumis.

Ihmettelen sitä, miksi ikkunoiden äärelle ryhmitellyistä kasveista vain osa suuntautuu valoon päin – mikseivät ne kaikki ole yhtä lailla valon nälkäisiä. Taimiruukussa paprikan itujen puska kurkottaa hanakasti kohti valoa kohti. Jokaisella taimella kaksi terävää sirkkalehteä, kuin linnun nokat kurkottaisivat pesästä. Vaan huonekasvit, jukkapalmu ja muut, eivät tee elettäkään valon suuntaan. Niiden kovat ja suipot lehdet ovat pimeän puolelta aivan samanlaisia kuin valon puolella. Mikähän salaisuus, demokratia, siinä vallitseekaan ? Onhan selvää, että valon puolella olevat lehdet saavat enemmän punaista ja sinistä säteilyä – mutta vihreä huokuu ulos tasaisesti joka puolelta.

Minulla ei ole ollut paljoakaan ymmärrystä sille, miten huonekasvit kituvat niukassa talvivalossa. Niitä ei ole tarvinnut kastella. Nesteet eivät virtaa niitten juurissa, tuskin haihtumista enempää.

Kovapintaisilla huonekasveilla lehtien vihreä on lähes elotonta, vain harvat anturat yhteyttävät. Ymmärrän, että ne ovat eteläistä syntyperää: viihtyvät huoneen lämmössä ja käyttävät valoa vain vähän. Sellaisiksi ne ovat kehittyneet kuivissa oloissa, kun valoa on ollut liikaa ja vettä vähän. Aiemmin kastelin huonekasvit kuoliaaksi. En ymmärtänyt, että vettä ei tarvita, koska ei ole valoakaan. Huonekasvit elävät ja kasvavat hitaasti, pieni valo riittää. Talvisin ne ovat muuttuneet esineiksi, lähes ajattomiksi.

Toisaalta hämärässä nurkassa kyyhöttävä peikonlehti suuntaa isot kämmenmäiset lehtensä vain valoon päin. Kun käännän ruukkua, huomaan myöhemmin, että lehdet ovat säätäneet suuntansa taas suoraan valoon. Tämä saa ne vaikuttamaan erityisen läsnäolevilta, lähes kuuntelevilta.

Sytytän kasvivalot sitten kun aurinko on laskenut, ledlampun siniset ja punaiset nuppirivit valaisevat paprikan ja tomaatin taimiin tyytyväisyyttä. Tuntuu kuin ne kaipaisivat Välimeren alueen voimakasta valon volyymia: silloin ne eivät veny vaan tukevoituvat, juuret imevät kosteuden ja niitten huokuma vihreys syvenee. Annan niille sinipunaisia auringonlaskuja: neljä tuntia kasvivaloa, ja sen jälkeen kahdeksan tuntia lepoa ja pimeyttä.

Kun jäävuori oli pahan ilmentymä

Jäävuoret, jäätiköt, jotka nyt hidastavat ilmaston lämpenemistä ovat pitkään edustanet pahaa. Ne ovat olleet jotain luojan luoman maanpiirin ulkopuolista. Eurooppalaisille käsitys ikiroudasta- ja jäästä on syntynyt pääasiassa lumihuippuisten Alppien perusteella.

Keskiaikana laaksokylissä on kerrottu tarinoita lohikäärmeistä, jotka lymyävät jäisten vuorten luolissa. Kerrotaan, että Rotario -niminen ritari olisi v 1358 taistellut lohikäärmettä vastaan jäisellä alppirinteellä.

Monet teologit päättelivät vuorten jääpeitteen edustavan pahaa ja paholaisen uhkaa alhaalla laaksoissa asuville kristityille. Jotkut teologit esittivätkin, että lumihuippuiset vuoret ovat paholaisen lymypaikkoja, joista käsin tämä yrittää yhä vallata maan piirin.

Käsitys jääkaudesta oli olemassa jo ennen kuin Alppijäätikköjen tutkija Louis Agassiz todisti jääkauden merkit 1840 -luvulla, mutta sitä pidettin paholaisen aikana. Käsitys, että Eurooppa olisi joskus ollut jään valtaama liittyy siis teologisiin käsityksiin paholaisen hallitsemista alueista.

Myöhemmin Mary Shelleyn Frankensteinin hirviössä voi havaita muistuman siitä, että ne jotka eivät ole Jumalan luomia, paetkoot jäätiköille. Frankensetinin epäluomus hätistetään lopuksi jääkentille, koska siellä on paikka niille, jotka eivät ole luojan luomia.

Helvetia, Sveitsin toinen nimi, ei kuitenkaan viittaa helvettiin. Kyse on heimosta, jota roomalaiset kutsuivat alpeilla asuviksi helvetialaisiksi. Mutta Paholaisen silta Andermatten vuoristossa on silti saanut nimensä uskomuksesta, jonka mukaan Paholaisen ja Jumalan välinen taistelu käytiin taivaalla sen yllä. EräsPaholaisen sotureista sai siipeensä, syöksyi alas ja jäi piilottelemaan vuorelle.

1690-luvulla Charmonix´in rinteen alla asuvat kyläläiset huomasivat, että ikirouta ja jää leviää vuosi vuodelta lähemmäs kylää. He rauhoittuivat vasta, kun piispa kirosi jäätikön ja vaati Jumalan nimeen jäätä pysymään aloillaan.

Sittemmin juuri alppijäätiköiden sulamisesta tunnistettiin ilmaston lämpeneminen. 1980-luvulla jäätikköjen katoaminen oli jo silmin nähtävää. Monet Alppien jäätiköistä sulavat kokonaan tämän vuosisadan loppuun mennessä. Vuonna 1879 mitattu Rhônen jäätikkö Sveitsissä on menettänyt 1266 metriä 140 vuodessa.

Pari sataa vuotta sitten kellään järkevällä ihmisellä ei oskottu olevan asiaa eikä kiinnostusta vuorten jäätiköitä kohtaan. Vaikka jo roomalaiset huomasivat että jäätiköiden ylittäminen oli mahdollista. Turkkilainen Hannibal oli tullut sotajoukkoineen Alppien yli 218 eKr. Tämän esimerkin jälkeen myös jotkut kristityt uskaltautuivat Alpeille.

Valistuksen aikana 1700-luvun lopulla, maantieteelliset selonteot jääpeitteestä vuorilla olivat korvaamassa myyttiset selitykset. Tuon ajan romantikkojen myötä vuorten jäiset huiput tuotiin esiin ylevinä kohteina. Monet romanttisista runoilijoista olivat vaeltajia, jotka tarvitsivat maantieteellistä tietoa, samalla heitä kiinnosti myytit ja legendat – vanhat varoitukset pahan hallitsemista jääkentistä muuttuivat houkuttaviksi.

Vuorten lumihuipuja ei oltu nähty kauniina ennen 1700-luvun lopun romantiikkaa. Lumikenttien valkoisuuskin oli jotain pahaa ja kuolettavaa.

Runoilija P.B. Shelley oli myös kiinnostunut jäätiköistä, v 1819 hän teki vaelluksen Chamonix -vuorelle. Shelley seurasi aikansa tiedettä, mutta runoilijana hän piti itseään kuitenkin maagikkojen perillisenä. Jäätiköihin, kristallimuodostelmiin, liittyy jotain runoilijanerolle tuttua. Jään kuolettavaa kosketusta ei tule kiistää: halla hävittää vihreän kasvullisuuden ja huurre korvaa sen. Jäiset kristallikuviot muistuttivat runoa, joka saa kielen kiteytymään säännöllisiksi rytmin ja soinnun kuvioiksi.

Lumen heijastaman valon äärimmäiseen kirkkauteen liittyy Shelleyllä ajattoman viisauden mielikuvia. Mont Blanc -runossaan hän kirjoittaa

”The everlasting universe of things
Flows through the mind, and rolls its rapid wnves,
Now dark – now glittering – now reflecting gloom –
Now lending splendour, where from the secret springs
The source of human thought its tribute brings
Of waters, – with a sound but half its own.”

Shelleyn lisäksi myös Goethe oli kiinnostunut jäätiköistä ja niitten tutkimuksesta. Goethe ilmeisesti oli sitä mieltä, että jääkausi on paras teoria, jolla maan muodostumista voi selittää. On mahdollista, että Goethen romaani Wilhelm Meisterin vaellusvuodet (1828) oli tuttu Louis Agassizille, joka kymmenen vuotta myöhemmin löysi jääkauden merkkejä maan pinnanmuodoista.

Goethen romaanista löytyy maantieteilijöiden debatti maapallon geologisesta synnystä. Oliko maapallo ensin veden vai tulen peittämä, ovatko vuoret maan sisuksista vyöryneitä massoja vai taivaalta kertyneitä röykkiöitä – näistä kiisteltiin. Suhteellisen hiljainen ryhmä puolusti jäätä, ja katsoi että asia pitäisi tutkia. Ehkä jää on vähitellen levinnyt alas vuorilta ja levinnyt kaikkialle, peittäen maapallon.

Goethe kehitteli ajatusta vielä 1829 esittäen, että ehkä joskus on ollut kylmä kausi, jolloin mantereella kaikki vedet ovat jäätyneet niin että yhtenäinen jääpeite on yltänyt aina Alpeilta mereen asti.

Eric.G.Wilson: The Spiritual History of Ice, Romanticism, science and the Imagination, Palgrave macmillian, 2003.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.

Kun metso on hukassa, metsä on hukassa.

Kohtasin metson tienvieressä seisomassa, se ei väistänyt eikä lähtenyt pois kun pysäytin auton. Sää oli poikkeuksellisen lämmin näin tammukuussa, lähes keväinen. Metso ei mitenkään levitellyt pyrtstöään eikä tehnyt soidineleitä. Se näytti masentuneelta.

Paikka oli autiota suomenselkää Multian ja Soinin välillä. Hakkuuaukea, jonka reunalla tuo metso seisoi oli valtava, tuo puuton alue polveili jopa viiden kilometrin päähän.

Edessäni oli metsokukko, suhteellisen nuori, hieman rähjäinen. Punaiset meikit silmien yllä se katseli, ja aivan kuin se olisi sanonut että lopeta minut. Ammu minut, en jaksa enää. Ja enemmänkin, ampukaa meidät kaikki.

Metsot ovat vanhojen metsien lintuja, tosin nuorikin metsä käy, mutta elämänilo on vanhoissa metsissä. Metsot ovat kestävien talvien lintuja, ja liian aikaiset kevään merkit stressaavat niitä. Hullut metsokukot, jotka yrittävät iskeä ihmistä ja paritella, eivät ole mikään vitsailun aihe.

Ampukaa meidät kaikki, se olisi helpotus.

Ne ovat metsoja, niitten nimi tulee sanasta metsä. Ne ovat ylpeitä lintuja, niillä on muistissa mitä on metsä, se ei ole sana, jonka merkitystä voi ihminen muunnella. Metsää ei ole, jos metsosta tuntuu siltä.


Lupiini, onko se jotain lupaavaa

Lupiinit viihtyvät valtateiden varsilla, ne ovat siellä typen takia. Aivan kuin monipäinen yleisö olisi tullut seuraamaan liikennettä. Ja niinhän se onkin: isot tiet muodostavat eräänlaisia tunneleita, joissa autojen tuottamat typpipilvet pyörteilevät; ja lupiinit kokoontuvat sinne ikään kuin nauttimaan ilmapiiristä. Niitten läsnäolo puhdistaa ilmaa, mutta samalla lupiinit ovat vieraslaji, ja liikenteen kanssa jokseenkin pitelemätön.

No niin. Sinä alat tässä jo ehdotella tienvarsille paikallisia lajeja, jotka poistavat samalla tavalla typpeä ilmasta; patistelet tienvarsia kukkakedoiksi, ehdottelet apilaa, joka sitoo typpeä; muistuttelet muista palkokasveista, jotka sitovat typpeä; tietysti päädyt johonkin pienikukkaiseen ja sävykkääseen hiirenvirnaan, jota kasvattelet puutarhassasi itsekin.

Asiaan. Kuvassa oleva lupiini on viljelylajike. Sinilupiini on syötävä ja erittäin protetiinipitoinen laji. Keski-Euroopassa teollinen suurviljely on jo pitkään satsannut sinilupiiniin; seuraava kasvispohjainen paisti, jonka väitetään olevan herkullinen, tulee kuulemma lupiinista. Myynnissä on jo lupiinimaitoa ja lupiinijäätelöä, tämä siksi, että lupiini on varsin kalsiumpitoinen kuten maito. Mutta edes kemistit eivät usko lupiinijuustoon, siihen ei tulisi luontaista makua.

Nyt sinä olet taas lipsumassa, ja alat kohta valittaa ruuan prosessoinnista; ensin luonnonantimet muutetaan massaksi, sitten se neutralisoidaan ja palautetaan luonnollisen makuiseksi. Massa – kuten nyt selittelet – on sananmukaisesti ainesta, proteiinia tai kuitua, jota tuotetaan massoittain. Sitten aineksesta poistetaan erityispiirteet. Näin puusta saadaan selluloosaa ja uutta muovia; näin palkokasveista saadaan proteiinia ja uutta lihaa. Viimein lupiini alkaa näyttää ja tuoksua paistilta.  

Kaikkihan tietävät, että villi tienvarsilupiini on myrkyllinen. Myös me, jotka olemme sitä maistaneet, tiedämme, että lupiininpapua ei voi sylkemättä maistaa, se on niin kitkerää.  Onhan niissä jonkin verran lektiiniä, kuten kaikissa palkokasveissa: herneissä, linsseissä, pavuissa ja maapähkinöissä. Toisaalta lupiini on terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä; ja lupiinissa on oikein hyvin mineraaleja.

Mikset voi kirjoittaa niin, ettet käy neuvomaan muita. Kohta olet valittamassa sitä, miksi Suomeen ei edes tuoda lupiininsiementä viljeltäväksi. Kyllä sitä tuotaisiin, jos se menestyisi. Tai jos se Etelä-Suomessa hyvinä kesinä menestyisikin, niin viljely on silti epävarmaa. Tietysti kysyt, että miksei vielä ole kehitetty lajia, joka menestyisi. No, varmasti sitä kehiteltäisiin, jos siinä olisi järkeä. Varmaankin kaura ja kaikki siitä tehdyt tuotteet sopivat tänne paremmin. Omassa ruokakaapissasi on erilaisia, uusia kauraperäisiä aineksia, mutta etpä ole opetellut edes niitten käyttöä ruuanlaitossa.

Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.