Kesä – Sivu 2 – Risto Niemi-Pynttäri

Zeus tekee kauniin auringonlaskun

Semele pysytteli kaislojen suojassa joen rannassa, hän ei halunnut paljastaa vartaloaan auringolle ja odotteli pimeän laskeutumista. Semele -jumalatar, maan hedelmällisyyden tytär, oli ajanut muulit joelle, ja nyt ne olivat juomassa. Zeus on kuin peto, joka väijyy iltapilvien takana horisontissa, kuitenkin hän on jumala, joka tekee kauniin kultaisen auringonlaskun, niin että Semele lumoutuu eikä huomaa varoa. Hän astuu kaislikon kätköistä, ja juuri silloin aurinko valaisee hänet kauttaaltaan, ja ylhäällä Zeus rakastuu. Hän tuijottaa uimaria auringossa, ennen kuin tämä laskeutuu virtaan. Semele ui ylväästi pää pystyssä. Jumalpedon katse liukuu hänen kaulallaan ja kauniisti kaartuvassa selässä. Pian Semele nousee virrasta, muulit odottavat jo kärsimättöminä rannassa.

Yö laskeutuu nopeasti, Semele joutuu Zeun alle pimeässä. Mutta maan jumalatar onnistuu vetäytymään viime hetkellä, eikä Zeus päässyt kylvämään siementään. Hän tuli naurettavasti omalle reidelleen.

Tiedetään, että sittemmin Zeun komeasta reidestä syntyi Dionysos. Isä ei erityisemmin pitänyt siitä, että hänen lapsensa kutsui Semeleä äidiksi. Lapsi viihtyi vähemmän korkeissa tähystyspaikoissa, mutta piti Semeleä äitinään ja viihtyi kasvillisuuden suojassa.

Zeus katselee usein, kuinka niityt ja kaikki vihreä kukoistaa kesän ja lakastuu sitten vailla hedelmää. Semele ei välitä, hänen nimensä on sem-el (kesän tuho) syksyisin hän antaa vihreän runsauden kadota ja ajaa muulinsa pois niityiltä.

Kuva: Tintoretto (mahdollisesti), 1545.
Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Apollo ja liian kirkas keskipäivä

Orfeusta janotti, hän oli seurueineen palaamassa Ateenaan. Apollo piti polttavan kuumaa päivää, eivätkä hallusinaatiot hellittäneet.

Kolme auringonkiertoa kestäneiden riittimenojen jälkeen Orfeus kuuli yhä laulua; välillä hän huitoi käsillään kohti pensaita ja vastaili lintujen esittämiin arvoituksiin. Sekoittamaton viini sekä huumaavat yrtit eivät vaikuttaneet enää, mutta ajoittain hän sai yhä eläimiltä kysymyksiä ja jopa syytöksiä.

Nuorena hän oli jättänyt Apollon selkeät laulut ja siirtynyt Dionysoksen riitteihin, oppinut transsin ja rytmin, soittamaan kannabisnuotion savussa ja syömään juurenleikkaajan annostelemia oksennusyrttejä. Sen jälkeen kun hän alkoi puhua jumalille, hän ei ole tuntenut itseään oikein terveeksi. Muistatko enää, millaista on olla yhtä selväpäinen kuin minä kysyi korppi oksaltaan. Muistan, Orfeus vastasi, mutta jo silloin minulla oli kauniimpi ääni kuin sinulla.

Aluksi Orfeus palveli Apolloa, sanat hänen lauluissaan olivat arkisia, kauniita ja selkeitä. Apolloa hänen on kiittäminen kansan suosiosta. Orfeus muistaa, kuinka Apollo opetti hänet soittamaan lyyraa.

Apollo, sinulla oli suuret eleet. Heti synnyttyäsi sinä heittelit kaikki muut lahjat pois, hyväksyit vain jousen ja lyyran. Sinulle riitti kaksi lelua: lyyra, jolla voit hallita nykyisyyttä ja lumota kuulijan hetkeen kiinni. Jousella voit hallita tulevaisuutta, ampua kauas. Näytit minullekin, miten tulevaisuuteen tähdätään ja kuinka kohtalo iskee. Mutta eniten minä nautin lyyrasta, ahdistus väheni ja oma oloni muuttui heti onnelliseksi. Olen käyttänyt lyyraa paljon, niin että minusta itsestäni on tullut lyyra, Orfeus ajatteli.

Samalla hän muisti että reitin varrella, aivan Ateenan kupeessa on Apollon pyhäkkö, jossa hän voisi käydä kysymässä oraakkelilta kuinka saisi terveytensä takaisin. Nyt on oikea aika tervehtiä Apolloa, kirkkaan kesäpäivän jumalaa, Apollo Heliosta.

Apollon pyhäkön ytimessä on kirkas, kylmävetinen lähde tai maanalainen virta. Sinne ei ole pääsyä muilla kuin valituilla, mutta Orfeus huomasi olevansa tervetullut. Hänelle ei kuitenkaan suostuttu antamaan ajatusta selkeyttäviä oksennusyrttejä, joita kaksi pappia oli itse käyttämässä. Orfeus aavisti jo että hän joutuu kylmään lähteeseen: se tuntui vastenmieliseltä, mutta hän on astunut jo pyhälle alueelle eikä voi enää kieltäytyä.

Jäätävä vesi oli harpyijoiden kynsiä, ne iskivät Orfeuksen ihon läpi ja raatelivat. Sitä kesti aikansa, kunnes hänen ruumiinsa palautui ennalleen. Miellyttävä olo tuli vasta kun hän nousi lähteestä. Mutta papit työnsivät hänet takaisin jäätävään veteen, niin menot määräsivät; sitten he painoivat hänen päänsä pinnan alle ja pitivät sitä siellä.

Monta hetkeä kului; hänen kallonsa tuntui tyhjältä, kuin kylmä vesi virtaisi sen läpi. Pää tuntui olevan läpeensä jäätä vielä, kun hänet päästettiin pintaan. Vähitellen ajatukset palasivat kuin linnut häkkiinsä, Orfeus tunsi olevansa normaali – ja onnellinen. Kun papit olivat päästäneet otteensa, Orfeus haukkoi henkeä niin äänekkäästi, että luulisi hänen kiittävän pelkkää ilmaa.

Näin Orfeus oli valmisteltu oraakkelin kuulemista varten. Ääni sanoi; nyt olet terve, mielesi on kirkas ja selkeä, sellainen jota Apollo sinulta toivoo. Mene tuonne kirkkaaseen päivään, laula ihmisille torilla, älä enää kuvittele tuonpuoleisia.

Teksti on jatkoa kesäsarjalle Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Kuva: Euripideen Ifigeneia filmin avauskohtauksesta, Michael Cacoyannis (1977).

Afrodisia, eli mitä olikaan ennen seksiä

Jos Cholelta kysyttäisiin, mitä on afrodisia, hän sanoisi että se oli sitä mitä tapahtui, kun Skymnos tuli rantakallioille missä hän paimensi hanhia.

Olen palannut teemaan Jumalat ja helteenit rantavedessä, jossa helleenien kautta kuvitellaan todellista kesää.

Katselen Vasilis Koundouroksen Young Afrodites (1963) elokuvaa. Se perustuu löyhästi Longoksen Dafnis ja Chole -tarinaan.

Ihmettelen sitä, miten paljon filmin afrodiitit ovat meren rannan kivikoissa, matalassa kirkaassa vedessä. Onko se hyvä paikka harrastaa afrodisiaa?

He ovat kreikkalaisia lapsia vuoden 200 eKr tienoilla: he eivät tiedä mitä seksi on, mutta tietävät mitä on pelätä toista ja olla toisaalta utelias. He osaavat ajaa toista takaa, ja juosta terävien kivenlohkareitten keskellä; he tietävät mitä on paeta, sekä painia ja tulla kellistetyksi.

Rantametsikössä puolestaan aikuinen pariskunta tapailee toisiaan. Jostain syystä you tubessa filmin tekstitys on niin kovasti myöhässä, että aikuisten himokkaat lauseet siirtyvät joskus näitten varhaisnuorten kohtauksiin. Se kuvaakin mainiosti sitä, millaiset esteet nousevat eteen kun yritämme ymmärtää, mitä tämän kalastajantyttären ja paimenpojan välillä tapahtuu. Voimakkaita tunteita ja intensiivisiä fyysisiä kohtaamisia, mitä ne ovat?

Chole ja Skymnos eivät leiki, eivät peuhaa eivätkä pärski vettä toistensa päälle. He ajavat aggressiivisesti toisiaan takaa. Ensimmäinen kohtaus alkaa kevyehköllä kuurupiilolla vedessä olevan ison kiven ympärillä, mutta se muuttuu pian todelliseksi takaa ajoksi. Chole pakenee rannalle ja Skymnos syöksyy perässä, kellistää tämän ja pitää toista otteessaan. Kun kohtaus muuttuu hellyydeksi, Cholen hyväillessä Skymnoksen vaaleita hiuksia, poika säpsähtää ja poistuu.

Myöhemmin Skymnos tuo Cholelle lahjan, se on kuollut pelikaani. Syvän kiintymyksen lintu ripustetaan toteemi-eläimeksi rannalle.

Toisessa takaa-ajokohtauksessa asetelma on vaihtunut: nyt Chole on aktiivinen ja ajaa poikaa takaa, tämän vuoro on olla passiivinen. Ja Chole saakin kellistettyä Skymnoksen kumoon, kunnes tämä onnistuu livahtamaan pakoon.

Sitten seuraa kummallinen kohtaus, jossa lähes huomaamatta Cholen tilalle tuleekin aivan tämän näköinen ja ikäinen poika. Skymnos pakenee kauhuissaan ja poika saa hänet kiinni vedessä, kaataa hänet, lyö ja painaa hetkeksi pinnan alle. Tämä ennakoi filmin traagista loppua, jonka tunkeilija aiheuttaa.

Koundouroksen filmissä on niukasti repliikkejä, ja nekin ovat vain aikuisten sanomia. Chole ja Skymnos eivät puhu sanaakaan, kuvakerronta on välillä kuin mykkäfilmistä.

Poeettinen realismi ja rannat: tuo mustan kiven ja valoisan taivaan sekä meren tallettava kamera vie minut muinaiseen rantaan paremmin ilman värejä. Taivaan ja meren sini, nykyisyyden tyrannia, vain estäisi tuon entisen rannan esiin nousun. Tietenkin huomaan myös, kuinka puhtaita nuo rannat olivat.

Koundouroksen Young Afrodites-filmissä aiheena on nautinto ja toisiinsa vetoa tuntevat ihmiset:

”Only the voice of desire, inarticulate, raw and elemental, permeates the film as the couple try to explorate their bodies, control their lust and enjoy their mutual attraction.” (Vrasidas Karalis, The History of Greek Cinema, 100, Google books).

Foucault puhuu afrodisiasta taitona kokea ja säädellä sekä antaa nautintoa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että seksi on termi, joka estää meitä ymmärtämästä mitä afrodisia merkitsi helleeneille. Seksuaalisuuden historiassa (1998) Foucault kuvaa afrodisiaa sanoilla ”rakkauden asiat, rakkauden nautinnot, sukupuolisuhteet, lihalliset asiat, aistinautinnot.” Ja vaikka nuo kuulostavat seksiltä, me emme voi tietää mitä ne olivat, koska ne Foucaultin sanoin viittaavat ”toisenlaiseen todellisuuteen … ja meiltä puuttuu käsite, joka yhdistäisi kokonaisuuden juuri sillä tavalla kuin afrodisia tekee (Foucault, 138).

Välillä jopa tuntuu, että afrodisian kokonaisuuteen voisi kuulua myös taito käyttää merenrantaa: ”afrodisian käytöllä viitataan siihen, miten nämä asiat vaikuttavat kuumuuden ja kylmyyden, sekä kuivuuden ja kosteuden vaihteluun” (Foucault, 188).

Ulkomaailman elementit ovat myös ruumiillisen tasapainon elementit. Rannalla vallitsee tältä kannalta hyvät kuivan, kostean ja lämpimän vastaavuudet. Afroditen nuorilla on Foucaultin painottamaa minätekniikkaa, aktiivisuuden ja passiivisuuden vaihtelua, halujen säätelyä sen verran, mitä takaa-ajossa ja pakenemisessa tarvitaan. Ja kesäinen kallioranta tekee siihen ison balanssin.

Pellon pekko, ostopakko, mintturontti, nokkospesto

Nokkospesto on kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen, ei ole mitään verrattuna niihin määriin nokkosta mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta. Kannattaisi useamminkin kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii luottamusta sekä paikalta että istahtajan housuilta. Maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut jonkin aikaa ennen kävelemään oppimista. Muistatko kun istahdit varomattomasti liian lähelle jengiä, nuorten nokkosten ärhäkkää porukkaa. Olit niin seurallinen. Isompana, sydänkesällä osaat jo väistää näitä isoja ja vihaisia tyyppejä.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote oikeaan kohtaan, juuri siihen missä lehti muuttuu varreksi, minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, joudun nyppimään heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu usein myös basilika, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä. Jos sille tielle lähtee, niin saman tien voisit käyttää pelkkää basilikaa. Valkosipuliinkin haen varovaisuutta. Siinä missä toiset freeasaa neljä valkosipulia, ja toiset tipauttaa ne suoraan blenderiin, minä otan kolme pois. Makua nokkospestoon voi saada myös mintusta, mutta nyt sitä on vain kuivattuna. Miksi käyttää ollenkaan, jos ei saa tuoretta? No menköön nyt pari minttuteepussillista, tällä kertaa.

Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät. Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin. Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa. Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

Kalan haju pehmeimmillään

Kalan haju muuttuu vähitellen puoleensavetävästä luotaantyöntäväksi. Haju on aisteista välittömin, kemiallisin.

Kun olen nostanut kuhan veneeseen, pienehkön mutta sentään syötävän kokoisen, aistin tuoksun samalla kun nujerran sen: tuore lima joutuu kosketuksiin ilman kanssa. Se on hetki, joka tuoksuu aikansa. Ennen kuin hapettuminen ehtii tuomaan siihen pienintäkään terää, se levittää pehmeää, tuoretta, kalanlimaa. Se on haju, joka voimistuu vähitellen.

En ajattele sitä, en ole huomannut kalanhajua sillä hetkellä kun saan kalan. Välittömyyden vallassa, pupillit ja sieraimet laajentuneina kaksi asiaa kuuluvat yhteen: kalan tappaminen ja tuoksun synty. Kohta haju on jo niin selkeää, että haluan pestä käteni ja päästä siitä eroon.

Eri kalat tuoksuvat luonnollisesti erilaisilta: hauen tuoksu on voimakkain, ja siksi kalan mieto maku kärsii jos haukea ei ole huolella perattu; maku kärsii jos paistaa hauen limaa. Ahvenen tuoksu on aromaattinen, kun taas särkikalat ja lohet ovat tuoksultaan suhteellisen neutraaleja.

Se, joka uskoo evoluutioon ja geneettiseen muistiin, voisi sanoa, että meihin on koodattu muutos tiedostamattomasta tuoreen kalan hajusta luotaantyöntävään, hapettuneeseen kalanhajuun. Naisen vaginan on usein sanottu tuoksuvan kalalta, hapettumisen eri vaiheiden mukaan sekin terävöityy.

Milloin siis syntyy limaisten hajujen iljetys?
Hyi, sä haiset kalalta!

Tunnistan vauvan ja kuolaavan pikkulapsen hajun vasta kun lima on jo sekoittumassa happeen. Samalla aavistan kuinka imeväinen itse tuntuu silloin olevan omassa elementissään.

Uteliaisuus, mikä lapsena oli ja veti minut kalaa perkaavan äidin luo, jää vaille vahvistusta, ei äiti eikä kukaan muukaan tunnu noteeraavan hyvää tuoreen kalan hajua. Ainoa mihin olen oppinut reagoimaan, on luotaantyöntävä kalanhaju ja tarve saada lima äkkiä pois käsistä. Minulla ei ole sille kieltä, se vie aistimusten hämärään kuten puhtaan voin syömisen makuun, villaisen lapasen imemisen tuntuun. Ne eivät tunnu miellyttäviltä enää, mutta muistan niin tehneeni.

Kalan hajun muuttaminen tuoksuksi, tuo tavallinen vitsailun aihe, koskee vain eltaantunutta löyhkää, mutta harvemmin on etsitty sitä hetken tuoksua mikä juuri pyydettyyn kalaan liittyy.

Kasvikunnasta löytyy vastaava tai lähes sama tuoksu. Olen huomannut, että tietyt paljut joiden kukat ovat huomaamattomia, leivittävät samankaltaista tuoksua. Eräs pensasmainen hopeapaju huokuu pölytysaikaan samaa, limaisen ja juuri pyydetyn kalan tuoksua. Kun huomasin yhteyden, olin ensin hämmentynyt; nykyään tuntuu, että juuri tuon tuoksun ansiosta löysin oikean kalan hajunkin.

Lasillinen hellejuomaa (paahdetta ja valoa)

Kuva: vasemmalta oikealle kesäkuu, heinäkuu, elokuu ja syyskuu. Toukokuu puuttuu, eli pullollinen mahlasimaa.

Saisipa lasillisen hellejuomaa, edes lasillisen, tällaisena hyisen kylmänä heinäkuun päivänä, kun viileä suihkuvirtaus estää helleilman nousun tänne pohjoiseen. Kunhan vaan olisi hellejuomaa, helteisen iltapäivän lasillinen.

Kesäkuussa eräänä päivänä kaadoin pullosta lasiin voikukasta tekemääni kukkajuomaa. Kesäkuujuomaa, voikukkasimaa, ja huomasin että siman sijaan juoma voisi olla pehmeämpää, lähes teetä mutta ei sentään. Tee tuo mieleen pilvisen päivän; sen pehmeys asettuneena lasilliseen.

Halusin juotavaksi lasillisen kesäkuun valoa, oli kirkas pilvetön iltapäivä, jolloin kukat on kerätty. Kun ne hautuivat kuumassa vedessä, oli tehty keltainen teevesi, silkkaa pehmeyttä. Siitä alkoi kehittyä juoma, jossa olisi mahdollisimman miedon valoviinin kaltaista pehmeää ja kirkkasta valoa.

Mutta nyt on jo heinäkuu, muistan kuinka nautin lasillisen täysin oikealla hetkellä, silloin kun voikukkajuoma oli vielä pehmeää ja raikasta. Avattaessa pullo sihahti juuri sopivasti, mutta hetki ja lasillinen oli pian ohi. Myöhemmin pullot kuohahtivat jo avattaessa kuin tavallinen sima.

Helteitä ei tullut, on heinäkuu, supermarkettiin astuessa voi aistia turhan ilmanviilennyksen, viikkolehtien kesäkuvat ovat jäljennöksiä viimevuoden ainoalta helleviikolta. Saisipa nyt lasillisen hellejuomaa, kypsää heinäkuista auringonpaahteen juomaa. Pihlajanlehtijuomaa.

Haluan valmistaa lasillisen jossa pihlajasta irtoava paahteinen pähkinän maku maustaa helteisen valon, joka huuhtoutuu silmäluomien läpi, ja kun nousen istumaan ja ojennan käteni kohti lasia, olen nurmikon laidalla, lähellä välkkyvää järvivettä.

Tallenna

Viserrystä ja vihreitä kuulolaitteita

Yksinkertainen pajun lehtiruusuke on niin kaunis tällä hetkellä. Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että ottakaa vastaan tuo vihreä kielisuudelma.

Huomatkaa myös koivu. Ja koska ette kuitenkaan voi välttää sanaa hiirenkorvat, miettikää sitä.

Vaikka huonompaa kielikuvaa kuin hiirenkorvat ei ole, siitä on pakko löytää viisauden hippunen. Ainoa mihin vertaisin sitä rinnastuu toiseen huonoon kielikuvaan: ihon kananlihalla olemiseen.

Kun katson työhuoneen ikkunasta kevätmäkeä vastavaloon, huomaan lehtipuiden olevan hieman kylmissään, kellanvihreällä kananlihalla.

Tuo hetki, jolloin mustat oksat muodostavat silmuja, joista puhkeaa pieniä korvia, on ilman muuta rakkautta. Tapahtuu kevään herääminen. Muinainen Platon, tarkkaillessaan eroottisen tunteen heräämistä, huomasi että rakastuneen iholle nousee pieniä sulkia.

Tai korvia. Ehkä se selittää tuon kielikuvan taustan. Ehkä hetkellä, jolloin linnut pyrähtelevät koivustoissa ja rakentelevat pesiä, oksistoon puhkeaa samalla kuuntelun kaltaista herkkyyttä, ja miljoonat pienet kuulolaitteet virittyvät.

Pojat rynnivät uimaan (1946)

kes'leiri50a Pojat juoksevat uimaan, kuvittelen että on elokuu 1946 ja isääni kutsuttiin vielä Olliksi, ja että hän juoksee kuvassa ensimmäisenä. Poikalauma rynnii alamäkeä, säntäillen liiankin vauhdikkaasti.

Kaikki muut horjuvat ja syöksähtelevät. Vain juoksijoista ensimmäinen hallitsee kehonsa: hänen juoksuasentonsa on tasapainoinen ja kaunis. Rinta on auki ja hengitys kulkee, käsien ja jalkojen rytmi on hyvä, hän on vakava ja keskittynyt vain juoksuun. Siksi kuvittelen hänet sellaiseksi kuin isäni oli poikana. Myöhemmin lehtikuvissa näkyy tämä sama juoksijan asento.

Kuvittelen tämän kaiken erään aivan toiseen asiaan liittyvän ruotsalaisen dokumenttifilmin avulla koska isästä ja poikalaumasta ei ole kuvaa. Näen elokuisen illan varjot, kuvittelen että talo on apteekkarin huvila Pynttärin niemellä, pojat juoksevat kohti jyrkkenevää alamäkeä ja rantaa.

Poikalauma juoksee: syöksyminen, horjuminen ja käsivarsien asennot kertovat elämäntavasta jota ei enää ole. He elävät nämä kesäpäivät ulkona, heillä ei ole omaa huonetta. Pojat, jotka ovat olleet päivän ruumiillisissa töissä, ovat nyt vapaita ja edessä on pelkkää riehumista. Yhtään vanhempaa ihmistä ole näkyvissä heitä hillitsemässä.

Olen näkeväni heissä väkivaltaa, sodan jälkeistä kovuutta ja julmuutta, pienempien hakkaamista aina kun aikuisia ei ole näkemässä. Iltaisin sattuu myös sakkitappeluita kun tämä joukko kohtaa toisen. Puukkoja näytetään ja ketjuilla huidotaan.

Nyt pojat rynnivät kilpaa uimaan. Näyttäisi että pisin ja vanhin poika – kutsun häntä Terhoksi – olisi saamassa Ollin kiinni. Juuri kaatunut vaaleapää hänen takanaan on nousemassa ylös, kuvittelen että Terho on kampannut ensimmäinen pojan, ja nyt hän näyttää juoksevan Ollia kiinni.

Voin nähdä kuvasta kuinka tulee käymään.

Terho ei tule kamppaamaan Ollia vaan kaatuu itse. Näen kuinka hyvin Olli on varautunut edessä olevaan jyrkkään alamäkeen. Kroppa on tasapainossa, toisin kuin häntä tavoittelevalla Terholla. On selvää, että tämä hontelo horjahtaa jyrkänteessä, ja vaikka hän ei kaatuisikaan, hänen vauhtinsa hiljenee.

Olli voittaa juoksun, mutta mitä tapahtuu sitten kun pysähdytään rannalle.

Tallenna

Sellaisia, kuin he veteen astuessaan ovat (1946)

kes46Uimaan

Ranta, rajanylitys, vesi. Tämä veteen syöksyjien ryhmä, tämä poikamainen melskaamisporukka, tämä tuntuu riemastuttavalta. Hehän harrastavat liikuntaa ilman urheilua. Veteen ryntäämisen hetki, kuten valokuvaajat tietävät, on täynnä hetkeä itseään. Se saa urheilusuoritukset ja kilpailun unohtumaan.

Pelkään silti, että isäni – kolmesta etualalla olevasta oikeanpuolimmainen, kuten kuvittelen – yrittää ohittaa keskimmäisen pojan.

Kuva on muualta, samasta dokumentista kuin edellisen postauksen kuva. Kuvittelen että on elokuu 1946, isäni oli silloin 13 vuotias ja kiinnostus urheiluun oli heräämässä. Ehkä tämä oli se kesä Ollille, kun hän löysi juoksun: hän juoksi aamuisin pellolle maatöihin tai metsäpalstalle puita karsimaan, ja illalla hän juoksi takaisin kotiin. Hän treenasi aina kun mahdollista, pitkänmatkanjuoksua. Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua hän oli täysverinen nuori juoksija joka tavoitteli paikkaa nuorten maajoukkueessa. Kerran hän saikin sen, mutta ei enää nuorten esiolympialaisiin Helsinkiin 1952.

Silti toivon, että tuo hetki kuvassa, veteen ryntäämisen hetki olisi vielä viatonta liikuntaa, ilman urheilua. Toivon että hän tuossa eläisi vain melskaavassa poikaporukassa, joukkueisiin hän ehtii kuulua myöhemmin.

Kolmesta pojasta vasemman puolimmainen tuntuu täysin luonteensa mukaiselta. Kuvittelen hänet Mikoksi, jolle ryhmässä oleminen on samaa kuin elehtiminen: se on ilveilyä ja komiikkaa. He ovat kuin kolmen veistoksen sommitelma, jokaisella kehon asento kertoo jotain olennaista. Mikko on täydellinen koomikko: hänen yläkroppansa näyttää jäykistyneen paikalleen, kun taas jalat ryntäävät vikkelästi eteenpäin. Myös hänen leveä ällistyksensä on ristiriidassa pään asennon kanssa. Mikko ei siis ole ollenkaan harmooninen, mutta hauskuus tekee hänestäkin täydellisen.

Ollin ryntäämisessä on introverttiä iloa, kasvot ovat hymyä, mutta pää on hieman hartioiden väliin painuneena. Oleminen ei ole aivan niin tasapainoista ja hyvää kuin keskimmäisellä pojalla.

Kuvittelen tuon keskimmäisen pojan Timoksi. Hänen hetkensä on täydellinen ja toivoisin että se olisi isäni hetki. Tuo ilo, nostettujen käsien ja hymyn hetki. Jos hän olisi veistos, hän sisällyttäisi iloonsa koko porukan, koska noin ei elehditä yksin. Timo on iloinen ja kevyt, ei lainkaan koominen.

Pelkään että Olli ei jaa hänen kanssaan samaa yhdessä juoksemisen kokemusta, laumarynnistystä. Isäni on hieman taipunut kilpakumppaninsa puoleen, itseasiassa tuo taipuminen osoittaa että hän kilpailee Timon kanssa. Onneksi kasvojen ilme kertoo kuinka iloinen hän on toisesta siinä rinnalla.

Ranta jatkuu pitkään matalana, sen voi päätellä loivasta rantaniitystä. Pelkään, että isä jatkaa vaan juoksuaan vielä senkin jälkeen kun Timo on heittäytynyt veteen. Eleestä näkee, että Timo on jo valmis syöksymään. Jos niin käy, niin silloin Olli olisi lopulta taas yksin, ja vedessä juoksu alkaisi tuntua raskaalta, pian hän olisi kauempana kuin muut.

Mutta erillisyys kestäisi vain hetken, pian kuitenkin Olli melskaa taas toisten kanssa.

Tallenna