(12.7.2013) Olen palannut jo Wienistä. Paluu tapahtui tuulenpuuskien, sadekuurojen ja ylipainoisen matka-arkun kanssa. On kuvaavaa, että lentoasemalla kun heitin pois huonot ja painavat kengät, heitin myös hyvän ja painavan kirjan. Gerhardt Rothin Wien- esseet olivat ehkä psyykkisesti liian painavaa matskua, joten heitin tuon viisisataasivuisen pois, ja nyt joudun tilaamaan sen netistä. Sen sijaan luen Thomas Bernhadin uutta käännöstä Vanhat mestarit, joka sijoittuu Wienin Taidehistorialliseen museoon. Bernhadin tapaan katkera ja kitkerä päähenkilö istuu joka toinen päivä museossa tietyllä tuolilla katsomassa tiettyä vanhan mestarin maalausta. Tintoretton Valkopartaista miestä ei kuvailla, silti sen kautta päähenkilö jakaa näkemystään ihmisen kohtalosta ja eritoten omastaan.
Bernhardin päähenkilö Reger ei ole erityisen kiinnostunut Wienistä, hänen kritiikkinsä hengetöntä kulttuuria kohtaan ei ole niin terävää kuin Hakkuun päähenkilöllä. Se on sävytöntä ihmisvihaa, halua olla rauhassa ja katsella Tintorettoa, vanhaa mestaria mutta ei niinkään ihaillen, kuin nauttien päivittäin virheestä, jonka hän on teoksessa havainnut. Toisaalta Valkopartainen mies kohottaa hänet myös filosofisesti tarkkoihin mietteisiin, joskus, silloin kun hänellä ei ole erityistä raivon aihetta.
Ainoastaan Wienin vessakulttuurin kritiikki tuntuu osuvat oikeaan. Muistan paikkoja, joissa kusen haju, raikaisteiden vahvistamana, leviää vessasta ravintolan puolelle, niin että ruokapöydässäkin sen saattaa haistaa. Muistan lukuisia paikkoja, joissa oli pakko lorotella henkeään pidätellen. Muistan paikan, jossa keittiössä valmistettavan kalan haju tunkee vessaan ja sekoittuu virtsan tuoksuun, niin että juuri nautitun aterian mielkuva muuttuu epämiellyttäväksi. Epäilen, että vessoissa ei ole erityistä tuuletusta. Vain yksi kahvila Schottenringillä muistuu mieleen puhtaana ja miellyttävänä, siinä oli kunnon tuuletus.
Bernhadin romaanissa päähenkilö Regerin inho kaikkia Wienin vessoja kohtaan on kohtuutonta, mutta liiottelussaan osuvaa. Bernhardin kerronta etenee episodeittain, keskittyen aina kulloinkin päähenkilön mielessä pyörivään asiaan. Nämä asiat nimenomaan pyörivät, ne toistuvat, ne palaavat ja muuntuvat. Vessat-episodissa hän varioi ajatusta, että ”koko maailmasta ei löydy yhtä saastaisia ja löyhkääviä vessoja kuin Wienistä”. Pinnallinen oopperoiden arvostus ja taustalla tunkkaiset vessat, jossa ei uskalla hengittää. Ylimitoitettu leivoskulttuuri, jossa herkut on suojattu kaikelta vedolta, samoin vessat joissa ei ole tuuletusta.
Vessojen likaisuudesta kimpaantuneena päähenkilö siityy yleisemmälle tasolle, wieniläisten ihmisten likaisuuteen. Ja pian hän alkaa hitsaamaan lausetta liasta, joka on wieniläisten vaatteissa ja heidän kodeissaan.” Maailman likaisimmat kodit löytyvät Wienistä” ja niin edelleen.
Wieniläisten julkisten vessojen likaisuus ja kulttuurinen alitajunta tulee hakemattakin mieleen. Bernhardin päähenkilö toteaa tylysti, että ihmiset ovat sisäisesti niin saastaisia, että heille on luontevaa asioida likaisissa vessoissa. Ajatus on tyypillisen sävytöntä negatiivisuutta, jota päähenkilö syytää. Tarkemmin katsoen wieniläinen, kaikkien roiskima kulttuurinen alitajunta on likaista ja sen koetaan aina olevan muiden likaamaa. Wieniläisten oma yksityisalue on puhdasta, vessat puhtaita, mieli terve ja reipas, alkkarit vaihdettu. Toinen on likainen.
Pikemminkin tuntuu siis, että ihmiset kokevat Wienin julkisen maailman olevan likaista – muut, ei kukaan itse – ja siksi on luontevaa, että julkiset vessatkin ovat likaisia, ja se on muiden syytä.
Tiptop siisteissä suomalaisissa julkisissa vessoissa puolestaan vaivaa sensuroitu olo, aivan kuin ahkera sterilointi herättäisi epäluuloa, minun vessankäyttööni ei luoteta. Parasta olisikin demokraattinen julkinen vessakulttuuri, jossa käyttäjistä kukin siistisi paikan nimenomaan seuraavaa tulijaa arvostaen.