(8.3.2013) ”Moliereläinen perhepotretti” oli hienoa katsottavaa Schauspielhausin näyttämöllä, you tuben videoklipistä näkyy hyvin tylilaji. Pappa Harpagonin tyrannisoima perhe on Molla-maijoja ja -matteja nukketyyliin – paitsi itse tyranni, joka on rento ja askeesin puhdas julmuri.
Kerrankin Moliereä on uskallettu myös kirjoittaa uusmoliereläiseen malliin.
Minun oli hieman vaikea tajuta kieltä, mutta se mitä en ymmärtänyt, sen kuvittelin Molieren pohjalta.
Dialogien sijaan perheen jäsenet pitivät monologeja, mutta ne olivatkin huimia pastisseja. Jossa lähtökohdasta edettiin uskomattoman vahvoihin väitteisiin nykyajasta.
Ukko Harpun talousteoria koostui askeesista ja kaiken puhtaan tavoittelusta. Raikasta vettä juotavaksi ja talteen rahaa jota ei koskaan käytetä, ja joka näin säilyy kauneimmillaan. Näin raha pysyy neitseenä ja ikuisesti potentiaalisena.
Samalla kun ukko oli oppinut elämään pelkällä, raikkaalla ja ilmaisella vedellä, ja lopettanut turhan paskantamisen, samalla hän oli siirtynyt korkeammalle tasolle .Hän oli huomannut että kuluttaminen likaa rahan, mutta joka käyttämättömänä vaan kaunistuu ja muuttuu lopulta abstraktiksi ja eteerisen kauniiksi.
Perheen nukketyttö, joka on turhaan toivonut saavansa isältä tukea oman elämänsä aloittamiseen, oli kääntynyt haaveilemaan päinvastaisesta – voimattomuudesta ja tyhjyydestä.Hän tunsi olevansa olemassa vain, siellä missä puuttuu kaikki, missä ei ole yhtään mitään – unessa ja voimattomuudessa. Eräänlainen luostariin vetäytymisen uusi kuva, ja Ofelia siis.
Perheen nukkepoika haaveili Mariannesta, samasta neidosta jonka hän klassisen Molieren kuviossa sai puolisokseen. Nyt tapahdu mitään, hän vain odottaa koska huomenna Mariannen pitäisikin tulla. Eräänlainen Beckett teema siis nukkepojalla.
Neuroottinen isoveli oli ehkä paras, pukeutumiskomplekseineen. Pukeutuminen ei ole ollenkaan niin vähäinen juttu, kuin mitä luullaan. Muistan Saiturista vastaavan kohdan, siinä tämä isoveli yrittää keinotella rahaa kokoon voidakseen ostaa seurapiirin edellyttämät vaatteet. Aatelisnuorukainen, ja julkisesta kuvasta tulisi pitää huolta, eurapiireissä pitäisi liikkua, mutta isä ei anna rahaa.
Uusversiossa nuorukainen on kasvanut traagisella tavalla kiinni rippipukuunsa. Todellakin hän on kasvanut kiinni pikkupukuunsa. Vielä muutama vuosi sitten hän oli vielä onnistunut ottamaan puvun yltään ja pesemään sen, mutta ei enää. Kohta rippipuku kävi niin kippanaksi, että hänen on peseydyttävä se yllään, elettävä lyhyt loppuelämä se yllään. Traaginen kuva pojasta, joka on kuroutunut rippipukunsa ympärille.
Moleire-pastissien kirjoittaja, Peter Licht, on tietojen mukaan teatterilainen ja muusikko, joka käyttää tarpeen tullen myös nimeä Meinrad Jungblud. Kumpikin nimi on pseudonyymi, hänestä ei myöskään ole valokuvia – mutta muuta näyttöä kyllä.
Niin ja tämän Moliere-pastissin tyyli ja elekieli ! Mikä siinä on että mollamaija-tyyli on niin hyvä pohja elämättömäksi jäädyn elämän kuville.