(23.5.2013)
Kun kaipaan Suomen käyn Max Winter -puistossa. En kuitenkaan talveen palatakseni, vaan puutrahan takia. Käyn seuraamassa, mitä asuntoni kulmilla olavan puiston vihannestarhaan kuuluu. Kuinka he saavat retiisinsä pysymään madoilta suojassa, saippuoitako he suihkuttavat vaiko raidia? Retiisien sesonki kaupoissa on parhaimmillaan, rapeita, punaisia ja isoja retiisejä saa halpaan kilohintaan. Raikas retiisisalaatti on kuulunut kasvisravintolan pöytään jo vapusta asti.
Kasvimaalla retiisien pelastaminen madoilta pitäisi olla helppoa, mutta kotioloissa en ole onnistunut, en ole muistanut tai olen huiskinut mäntysuopaliuosta. Ensi keväänä on toisin, ajattelen…
Lähiön kasvimaa on osa eräänlaista puistoyhteisöä, sen länsikulmassa, kun taas parittajat antavat omistamilleen tytöille ohjeita puiston itäkulmassa. Talvella Max Winter puistoa ei muuhun käytettykään. Onneksi reviirit eivät ole kesällä jyrkät, ja olen huomannut kuinka hienosti turkkilaiset mummot vievät parittajien penkit.
Kaikki voivat tulla puistoon. Iltaisin nuoret pelaavat jalkapalloa omalla alueellaan, lapset ajelevat pikkupyörillään – ja multasormet kokoontuvat omaan nurkkaansa kasvilavojaan koristelemaan.
Laatikot ovat minun mittoihini liian pieniä, mutta juuri sen kokoisia että omalle laatikolleen voi hakeutua juttelemaan naapurilaatikolla seisoskelevan kanssa. Senverrann olen paikalla hengaillut, että saan jättää sitruunamelissani ja oreganopensaani puurahtaan kun lähden Wienistä kesäkuun lopussa.