Haluaisin kuulua tietynlaisten floristimiesten joukkoon. Me kasvatamme kukkia, mutta sitäkin kiinnostavampaa meille on se, mitä tapahtuu maassa ja juuristossa. Tämä erottaa meidät nykyisistä floristeista, niistä jotka keskittyvät leikkokukkiin.
On palattava kauas 1800-luvun Englantiin, kun floristeilla vielä tarkoitettiin kukkien kasvattajia. Monet heistä olivat työläisiä, miehiä, jotka tehtaasta palattuaan menivät takapihan kukkaistutuksia hoitamaan. Kyse oli tulojen hankkimisesta; mies hoiti kukkatarhaa töistä tullessaan ja lapset möivät leikkokukkia kaupungilla. Tiedetään myös floristeja, jotka eivät malttaneet antaa kukkia myytäväksi.
Haluaisin kuulua siihen orvokeille omistautuneeseen floristiyhdistykseen, jonka lyijykaivosten miehet perustivat muinoin Derbyshiressä. Floristien esiin nousu tuolloin 1700-luvun lopulla merkitsi huomattavaa orvokkikulttuurin kukoistusta tuossa saastuneessa kaivoskaupungissa.
Mikä herätti heidän kiinnostuksensa kukkiin? Ehkä nuo miehet huomasivat, että orvokit viihtyivät liuskekivestä rakennettujen työläisasuntojen seinämillä. Ehkä he mieltyivät orvokkeihin siksi, että he itse huokuivat myrkyllistä lyijypölyä aina keuhkojensa sopukoita myöten. Tai ehkä kaikki tapahtui toisin päin; villit orvokit mieltyivät näihin malmikuonaisin hahmoihin ja houkuttivat heistä esiin floristin.
Olennainen on kuitenkin maassa, happamuus oli vähäistä ja emäksisyys runsasta noilla kalkkisilla alueilla. Ehkä kalkki auttoi orvokinjuuria menestymään maaperässä, johon kaivoksen lyijy ja muut raskasmetallit olivat jo levinneet. Syntyikö erivärisiä kukkia juuri lyijyn vaikutuksesta, sitä en tiedä. Työläisasuntojen seinustoilta orvokkikulttuuri nousi kukoistukseen, jota hämmästeltiin kautta Englannin.
Työskentelivätkö kukkien juuret maaperän saasteita vastaan? Kaivostyö oli kuitenkin ohi 1800-luvun loppuun mennessä, jäljelle jäivät saastuneet tienoot sekä hidas kalkin ja kasvien juurten yhteistyö. Ylhäällä vuorilla, minne kaivokset eivät yltäneet, maa oli pilaantumatonta. Siellä on nykyään luonnonpuisto, ja kalkkinen maaperä tarjoaa hyvän olot villikukille. Nyt harvinaiseksi käyneiden, happosateille herkkien vuoriorvokkien alueet ovat siellä yhä.