Onko edes periaatteessa mahdollista kirjottaa pyhimyksen elämästä, ellei voi kuvitella mitä pyhimys on? Itseään ei kenenkään tule kuvitella pyhimykseksi – mutta toinen ihminen voisi olla pyhä ja pyhimys. On ihmisiä, jotka keskustelevat jumalansa kanssa, ja vaikka minulle se on mahdotonta niin jollekin muulle se voi olla totta. Jostain tämän kaltaisesta syystä pyhimys on aina joku toinen.
Olga Tokarczukin romaanissa Päivän talo, yön talo(2004) kerrotaan legenda pyhimyksestä, joka sai naisen kasvojen tilalle Kristuksen kasvot – ja parran.
Varsinainen aihe on sukupuolen vaihto, romaanissa kerrotaan legendan kirjoittajasta, munkista, joka halusi olla nainen. Tämä on vertauskuva kirjoittamisesta toisen ihmisen jäljittelynä. Kirjoittaja on muuttumassa sen naisen kaltaiseksi, josta kirjoittaa. Samalla tavalla myös tuo nunna on muuttumassa Kristukseksi, jonka legendalle hän on omistautunut:
– Mistä sinä tiedät tuon kaiken, abbedissa kysyi lukiessaan ensimmäisiä sivuja.
Mistäkö hän tiesi? Hän ei tiennyt mistä. Sellainen tieto on peräisin suljettujen silmäluomien alta, rukouksesta, unesta, ympärille katselemisesta, mistä vain. Kenties pyhimys itse puhui hänelle tällä tavoin, kenties kuvat pyhmyksen elämästä muotoutuivat jossain tämän omien kirjoitusten rivien välissä. Tokarczuk s. 154.
Onko ketään, joka voisi kirjoittaa adventista ? Hänen täytyisi odottaa voimakkaasti jotain. Tai hänen täytyisi tuntea joku, joka odottaa vielä voimakkaammin.
Odotus: kuin koira joka koko päivän odottaa tyhjässä huoneistossa, kunnes avainta käännetään lukossa.
Odotus: kuin lapsi joka etsii ikkunasta katsellen äitiään joka on lähtenyt käymään kaupassa. Ensimmäinen adventti olisi kuin puhelinsoitto lapselle, että tulossa ollaan.Ja samalla äiti tietää jo, että hänen on soitettava vielä myöhemminkin.
Ovatko nuo pyhän odotuksen kuvia? Mitä lie, riippuvuuden kuvia! Todellinen odottaja vasta valmistautuu odottamaan.