Kerrotaan, että muinoin englantilaisen linnan vanha herra antoi joulun alla palvelijoille käskyn noutaa kuivattuja, eksoottisia hedelmiä jouluvanukkaaseen. Nämä ovat ristiretkeltä tuomiani, maukkaita muistoja, hän sanoi joulupöydässä. Kun tunnette kielellänne makean rusinan muistakaa Pyhää Maata, jossa Jeesuslapsi syntyi.
Siihen aikaan briteilläkin joulu oli Yule, joulu oli pimeän ajan huipentuma, jolloin jumalan pojan nimissä muisteltiin aurinkoa. Se oli sama asia, keskiajan lopulta lähtien monissa eurooppalaisissa kielissä rinnastuivat sanat Son, sun ja Sonne. Maailma, joka ei ollut sähkön valaisama koki aurinkoisen vuodenajan tarpeen paljon voimakkaammin kuin me. Myöhemmin tästä tuli sitten sanomista, koska jumalan poikaa verrattiin aurinkoon enemmän kuin mitä Raamattu antoi aihetta.
Satoja vuosia tämän jälkeen, joulu oli christmas ja puritanismi oli päässyt valtaan englantilaisten keskuudessa. Kaikki makea todettiin synnilliseksi. Erityisesti joululuun liittynyt makean nauttiminen kiellettiin. Hammassärky, joka ennenpitkää seuraa makean syömisestä todistaa synnistä, ja se on vain esimakua hampaitten kiristelystä helvetissä.
Kuivatuissa rusinoissa on jatkuvuutta, niissä rypäle on muuttunut lähes ajattomaksi. Säilöttyjen ruokatarvikkeiden avulla ihminen selviää, vaikka luonnosta ei löydy tuoretta syötävää. Rusinassa on hieman samanlla tavalla rypäleestä jalostunutta ikuisuutta kuin viinissä.
Rusinassa on myös etäisyyksiä. Suomeen ensimmäiset rusinalähetykset tulivat ilmeisesti 1650-luvulla, ehkä aikaisemminkin. Niin suomalainenkin, joka on saanut rusinoita joulun herkuksi voi laulaa no onkos tullut kesä nyt talven keskelle… Kuivattuina rypäleinä niihin on varastoitunut valtava määrä aurinkoa ja helteistä kesää.