Toisen adventin vertauskuvallinen merkki on kaksi mustaherukkahillosta tullutta tahraa. Kaksi tahraa, joista ensimmäistäkään ei olisi pitänyt tulla, en ole varma valuiko hillo leivän päältä paperille vai valuiko hillo lusikasta. Toinen tahra putosi kirjalle ja toinen kirjepaperille, eivätkä ne lähteneet nuolemalla pois vaan levisivät sinertäviksi tahroiksi – sinisinisiksi – kuten tuo onneton hillon tuhraaja itse sanoi. John Keats, joka sata yhdeksänkymmentä vuotta sitten oli pahasti vilustunut, tappava keuhkotauti oli tuloillaan, vaan vielä hän ei yskinyt verta. Hän kirjoitti rakkauskirjettä ja oli romahtamaisillaan papereiden päälle valuneiden hillotarhojen vuoksi.
Keatsin kirjoituksen tunnusmerkkinä ovat yllättävät epäasianmukaiset huomiot, häntä pidettiin huonona kirjoittajana alituisten huolimattomuusvirheiden ja tyylillisten lapsusten vuoksi. Mutta nyt juuri ne paljastavat hänen vimmansa ja heikkoutensa paremmin kuin mikään muu. Kirjeessään rakastetulleen Fannylle hän ensin valittaa masennusta, alkaa sitten sättimään huonoa sulkakynäänsä ja kaikki onkin sitten romahtamaisillaan kun hillo valuu paperille.
”Olen kirjoittanut koko viikon kurjalla vanhalla kynällä, äärimmäisen epähienostunutta. Vika on sulan kynässä. Olen korjaillut sitä, mutta se tahtoo yhä tuhria e:t. Nämä loppurivit osoittavat kuitenkin jo huomattavasti parempaa kirjoitustaitoa, joskin niitä rumentaa mustaviinimarjahillosta tullut tahra, jollainen on merkinnyt myös Brownin omistaman Ben Johnsonin – hänen ylivoimaisesti parhaan kirjansa. Olen yrittänyt nuolla tahraa pois, mutta se on edelleen syvän sinipunainen. En osannut päättää sanoako sinipunainen vai punasininen, joten kirjoitin sekavuuksissani sinisininen, sana joka sopi erinomaisesti kuvaamaan näistä kahdesta muodostuvaa väriä ja voisi hyvin puhjeta kukkaan ensi keväänä.”
Jumala siunatkoon sinua rakas.
J Keats. 1820.
Tällaisia asioita ei todellakaan ole tapana mainita kirjeissä tuohon aikaan, vaikka mustaviinimarjahilloa syötettiin kuumeisille ja köhiville keuhkotautipotilaille, että he selviäisivät talven yli. Ja miten heikkona Keats onkaan, sen hän paljastaa Fannylle moittimalla onnetonta kynäänsä. Ja silti, mitä hän tekee? Hän torjuu veriysköksen mielikuvan ja vertaa hillotahroja sinivuokkoihin, romanttisen kaipuun sinistäkin sinisempiin kukkiin. Mutta tulkinnoilla ei ole väliä, hillosta on tullut kaksi tahraa papereihin ja tärkeä on vain toinen adventti ja tieto siitä millaiset monien assosiaatioiden repeämät ne olivat.
John Keats: Yönkirkas tähti, 99 viimeistä kirjettä, suom Kaisa Sivenius