Ensimmäinen adventti, ja tavaksi tullut leikki – nostaa esille ensimmäisen, ainoan, yhden ja yksinäisen mielikuvia. Ja taas joulukuussa se jatkuu aina neljänteen mielikuvaan asti.
Tien yli vilahtaa susi, en ole koskaan ennen nähnyt sutta, nyt näen sen metsätiellä, ja huomaan miten väärin olisi tehdä siitä millään tavalla merkityksellistä. Se ei oikeastaan vilahda, vaan livahtaa, ja se vaikuttaa sudeksi hieman väsyneeltä ja sairaan oloiselta.
Nyt kun ensimmäinen viesti uudesta virusmuunnoksesta kuulutettiin ilmoille, oli pakko sanoa ”adventum!” Se on tulossa, se saapuu – tuo ilosanoman vastakohta. Virusjoulu. Samalla näin ei ole mitään syytä ajatella, eikä tehdä kohtalokkaaksi. Olisi ehkä parempi antaa tämän ajan vain mennä ohi, antaa sen livahtaa kuin suden, kuvittelematta sitä raivohulluna kimppuun käyväsi pedoksi.
Raivotautinen, rabies -viruksen valtaama susi yrittää purra. Siksi se hätistetään pois laumasta, eristetään ettei tauti leviä. Sen raivo asutuksen tienoilla on ollut kuulemma niin näkyvää, että se on helppo ampua. Aivan kuin se itse hakisikin armonlaukausta.
Kuva ihmisten kimppuun käyvästä, raivoisasti purevasta sudesta, tuntuu yhä vaivaavan yleistä alitajuntaa. Sitä ei sanota ääneen esimerkiksi verkon susivaroitussivuilla, mutta se on läsnä. Tätä mielikuvien sutta ei tässä maassa ole tavattu yhtäkään enää sotien jälkeen.
Yksinäinen susi, jonka näin Petäjäveden pohjoisrajalla, tuulilasin takaa, vaikutti heikkokuntoiselta. Sen liikkeet eivät ilmentäneet sellaista voimaa tai hyvinvointia, mitä koirissa näkee. Se vaikutti hieman sairaalta, olennolta, joka ei ehkä selviä talven yli. On outoa, että huolestuneiden kansalaisten susikuvista välittyy usein tuo sama voimattomuus, mutta kuvat esitetään todistuksina uhan leviämisestä.
Susi juoksi tien yli sillä tietyllä tavalla, hieman matalana, huomiota herättämättä. Ilman muuta se tunnisti lähestyvän auton, siksi tuo matalana eteneminen. Ällistyin tietysti, enkä vielä ymmärtänyt tuohon hetkeen liittyvää kieltoa. Vasta kun kirjoitin siitä, se sanoi: älä tee tästä numeroa. Älä kohota tätä ällistykseksi. Älä kirjaa tätä erikoistapaukseksi, ei mitään susibongausta enää, tämä on vain ohimeno, eräs adventum.
Susi menee ohi ja katoaa maahan jota ei ole. Se livahtaa jonnekin, minne ei ole pääsyä.
En ole aikaisemmin nähnyt sutta luonnossa, mutta huomasin että tämä hetki itse ei halunnut olla mitään. Susi kielsi sen hiipimiseleellään. Halu olla ihmiselle näkymätön oli niin ilmeinen, että kuinka siinä voi nähdä uhkaa. Voiko siitä edes tehdä markityksellistä? Edustavan ja suuremmoisen eläimen kuvaa en siitä tekisi.
Jos siitä puhuu hetkien kielellä, se on ohimeno, ei isoa ihmettä, ei kohtaamista, vain aavistus tuonpuoleisesta, joka on täysin maallinen ja koko ajan tuolla jossain.