Ihminen, joka on hiljaa omissa oloissaan, on ajatuksissaan. Tai sitten hän on keskittyneenä ajatusten vaihtoon, hän tekstaa laitteellaan, ja on yhteydessä johonkin toiseen. Kummassakin tapauksessa ihminen istuu hiljaa paikallaan, eikä näytä tekevän mitään, mutta edellistä pidetään syvällisenä ja jälkimmäistä pinnallisena.
Modernilla romaanilla on ollut suuri vaikutus siihen, että yksinään viihtyvää ihmistä on alettu arvostaa. Hänen mietiskelynsä, hänen kykynsä kuunnella itseään on ollut yksinäistä, näkymätöntä elämää, ja vasta vähitellen tällaista on opittu lukemaan. Henry James koki tehneensä eräänlaisen läpimurron, kun oli onnistunut kuvaamaan Naisen muotokuva -romaanissaan, kuinka nainen on kokonaisen illan itsekseen eikä tee mitään. Ajatuksissaan nainen kuitenkin pohtii intensiivisesti avioliittonsa tilaa.
Tapa olla omissa oloissaan kommunikaatiolaitteen kanssa on vielä kehittymätöntä. Vielä on olemassa valtava ero sen välillä, mikä on chattaamista ja mikä aitoa replikointia.
Chat on minusta termi, joka viittaa sanailuun, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää linjaa yllä. Online-kulttuuri oli juuri syntynyt, ja uskottiin jotenkin infantiilisti, että hiljaa oleminen merkitsee katoamista, täytyi pitää viestiliikennettä yllä ollakseen olemassa.
Sitä oli chat, aito replikointi taas edellyttää kontaktia omaan itseensä, siinä mielessä yksinolo voi olla replikoinnin kannalta parempaa kuin kasvokkaisuus, jossa on samantapaisia pakkoja kuin chatissa. Replikoinnissa ei ole läheisyyttä kuten puhelinkeskustelussa, toisen ihmisen seurana se on piinallisesti vailla ääntä ja ruumista. Mitä se sitten antaa ?
Replikointi on minusta hyvä termi, se avaa mahdollisuuksia jossa yksin oleminen ja toiselle vastaaminen yhdistyvät. Se viittaa kieleen, joka syntyy olennaisesti vastaamalla. Se on reply, vastaamisen, reagoimisen, mukailun, vastustamisen systeemi, joka on paljon tarkempi kuin kommunikaatio, joka on mitä tahansa. Kommunikaation omii kaiken, paitsi hiljaisuuden ja yksinäisyyttä. Repliikkikin on kommunikaatiota, mutta rajatussa mielessä. Se on jotain, mikä saa herätteensä toisesta, ja siksi repliikki on niin välitön, sitä on helppo kirjoittaa. Pidän siitä, että repliikki palautuu draamaan ja eri äänien väliseen vuorotteluun. Mutta se on myös äänetöntä.
Mahdollisuus olla omissa oloissaan ja samalla replikoida, on aivan eri asia kuin kasvokkain keskustelu, eikä ollenkaan vähempi. Voiko näyttöpäätteen avulla replikointi yhdistää yksinäisyyden ja keskustelun hyvällä tavalla? Paljon on puhuttu siitä, että tämä tekstailu ei ole ollenkaan niin sosiaalista kuin on toivottu, ollaan yhdessä mutta kuitenkin yksin. Miksi siis hakea väärää asiaa, välineeltä joka mahdollistaa aidon omissa oloissaan olemisen ja keskustelun.
Lawrence Scott on käsitellyt tätä itsekseen olemisen tapaa ja digitaalista olemista. Yksikseen olevan ihmisen sisäinen puhe ja tekstailu sisältävät saman kaltaista omiin oloihin vetäytymisen mahdollistamaa aitoutta. Hänen teoksensa The Four-Dimensional Human, ways of digital being avaa hienolla tavalla näkymiä siihen, mitä digitaalinen oleminen voi olla. Scott on kirjoittamisen opettaja ja kirjallisuuden tuntija, jaan hänen kanssaan tämän toiveen siitä, mitä taideproosa voikaan tehdä tällä digitaalisen elämän alueella.
Odotan sitä, että tämä tekstuaalisten repliikkien maailma tulisi jollain tavalla näkyväksi. Nyt se on niin yksityiseen vetäytynyttä ja improvisoitua, että harva tietää mitä se parhimmillaan on. Vain taide ja kirjallisuus voi tuoda tällaista esille, osoittaa miten olennaisia mahdollisuuksia liittyy yksinäiseen ja omissa oloissaan tekstaamiseen, tähän äänettömään ja toimettomalta vaikuttavaan puuhaan, jossa ei tehdä muuta kuin vastaillaan toiselle.