Kolmas mies (1949) Wien

Sodan raunioittamaan Wieniin sijoittuu Kolmas mies -film noir klassikko. Sen alusta alkaen toistuu kevyt melodia, joka on hämmästyttävän ilottomasti soitettu. Roger Erbert toteaa viedoesseessään, että ”it sets the tone”. Tuo toistuva melodia sopii täydellisesti elokuvan tapahtumiin ja tunnelmaan. Sen keveys on kuin viheltelyä pimeässä.

Nimenomaan tuo ”viheltelyä pimeässä” vie minut tuon Orson Welles klassikon Wieniin. Viheltelen pimeässä, etten pelkäisi niin kovasti. Minulle jo hieman tutuksi tullut kaupunki on pommitettu raunioiksi. Katsoessani filmiä, silmäni etsivät polkuja romahtaneiden siltojen  ja rakennusten  vierestä. Edetään tuhoalueiden reunoja kulkien, vainoharhaisessa ja mustavalkoiseksi vakoilutarinaksi muuttuuneessa Wienissä.

Jos tällainen tila avautuisi todellisena, joutuisin paniikkihäiriöön. Olisin eksyksissä, suurkaupungissa, jossa kartta ei pidä paikkaansa, kaikkea vartioidaan ja uhataan.

Ehkä  silloiset wieniläiset takertuivat sitkeästi arkeen, mutta kirjailija Graham Greene ja ohjaaja Orson Welles löysivät jotakin. Tällaiseen tilaan ajetusta Wienistä  löytyi vainoharhainen kaupunki. Elokuvan tekemisen jälkeen Greene kirjoitti romaanin Kolmas mies, ensin syntyi siis elokuvallinen tila ja romaani oli siihen tilaan palaamista.

Kuka kulkee varjoissa ja seuraa sinua, kun kuljet yksin mustavalvoiseksi muuttuneessa film noir Wienissä?

Kolmas mies, se joka seuraa päähenkilöä jyrkkävarjoisessa Wienissä, on paranoian ruumiillistuma. Hän on hyvä ystäväsi, jonka hautajaisiin olet tullut ja jonka entiseen naisystävään ihastut.  Öisin kulkiessasi aavistat, että sinua seurataan. Pitkän aikaa tuo stalkkeri pysyy vain aavistukena, silmäkulmassa vilahtavana hahmona, kunnes eräänä yönä hän astuu esiin.

Kuollut ystäväsi hymyilee ja livahtaa pois. Tuo kohtaus on eräs elokuvan vaikuttavimmista. Orson Welles itse esiintyy tuona hahmona. Hän katsoo tietävästi kuin auteur, joka on kaiken takana ja kaiken yläpuolella. Pimeässä kulkijalla on aina seuranaan joku tuntematon. Se, mikä vetäytyy varjoihin ja kuljettaa pelkojasi, viheltelee, tekee niistä versioita.

Kerran Wienissä, yksin sateisena yönä, jouduin väärään suuntaan menevään ratikkaan, ja eksyin kauas vanhojen teollisuusalueiden kupeeseen. Olin peloissani, tavallaan viheltelin pimeässä, vaikka viimeinen ratikka oli vain hieman myöhässä.

Wien oli kymmenen vuoden ajan (1945-55) jaettuna neljälle eri valtiolle (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia ja Ranska) ja ennen kaikkea valtion rajojen ja niitä vahtivien sotapoliisien systeemi ja jatkuva passien tarkastus osoittaa miten varuillaan koko kaupunki oli.

Esseessään Erbert kiinnittää huomion myös siihen, että ihmiset muistavat toistensa nimet jatkuvasti väärin. Ihmiset eivät tunne toisiaa, kukaan ei voi luottaa kehenkään. Voin kuvitella kuinka paljon passeja hävisi ja väärennettiin noina vuosina: entisiä natsisotilaita, mutta myös viattomia sotilaskarkureita.

Wien on pirstaleina, melodia tavoittelee keveyttä, mutta ihmiset ovat epäluulon vallassa.

Katso myös muita Wien-aiheisia esseitäni

Wien-Pynttäri