Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.
Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.
Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.
Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no mutta tämähän on…
Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.
Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.
Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.
Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.
Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.
Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.
