Mitä tämä on, mitä yritän hämärästä lumoutuneena puhua. Tunnustan itsekin ihmisten kanssa puhuessa sen, että on lumetonta ja pimeää. Miksen puolusta hämärää, ja vastusta sitä että synkkyys ja lyhyt päivä liitetään yhteen? Hämärän lumo ei elä puheessa, ellei synkkyys itse ala jollain tavalla hehkumaan. Synkkyys hehkuu melankoliassa, merkityksettömydessä, soi Rahmaninovissa tai hevimetallissa. Synkkä ja pimeä, ulkona vallitseva ilta ei hehku mitään, luonto on tyly mykkyydessään.
Tunnistan, että ihmiset puhuvat eri asiasta kun valittavat pimeää. He ovat toisessa yhteydessä ja kokevat pimeän toisin: kauhu laittaa sen värisemään. On siis kaksi eri maailmaan kuuluvaa pimeää, mykkä ja vastenmielinen sekä värisevä. Blanchot auttaa meitä ymmärtämään kahta yötä. Toinen yö on ulkona, läpitunkematon. Ja toinen on se, minkä koemme houkuttelevammaksi
”On ensimmäinen yö. Poissaolo, hiljaisuus, lepo ja yö lähestyvät. Nukkuja ei tiedä siitä mitään, kuoleva valmistuu kohtaamaan todellisen kuolemisen, puhe valmistuu ja loppuu hiljaisessa syvyydessä, joka mielen lailla takaa puheen.
Kun kaikki on kadonnut yöhön, ”kaikki on kadonnut” tulee esiin. Silloin on toinen yö. Yö tarkoittaa sitä, että ”kaikki on kadonnut” ilmenee. Yö on se mikä aavistetaan silloin, kun unet tulevat nukkumisen paikalle, kun kuolleet kulkevat yön pohjalla, kun yön pohja ilmenee kadonneissa henkilöissä. Ilmestykset, haamut ja unet viittaavat tuohon tyhjään yöhön. Se on Youngin yö. jossa pimeys ei koskaan tunnu kyllin pimeältä ja jossa kuolema ei koskaan tunnu kyllin kuolleelta. Yössä ilmestyy ilmestyvä yö, eikä outous tule vain jostain näkymättömästä oliosta, joka tulisi esiin pimeyden turvin ja kutsumana: näkymätön on nyt se mitä ei voi lakata näkemästä, näyttäytyvä Lakkaamaton: ”Haamu” on läsnä piilottaakseen ja tyynnyttääkseen yön haamun. Ihmiset jotka luulevat näkevänsä haamuja, ovat ihmisiä jotka eivät tahdo nähdä yötä: he täyttävät sen pienten kuvien aiheuttamalla pelolla.”
Maurice Blanchot, Kirjallinen avaruus, Ulkopuoli, yö 2003,139.
Olen monta kertaa palannut pohtimaan tätä: kun kaikki on kadonnut yöhön, ”kaikki on kadonnut” tulee esiin. Ensin ajattelin, että kyse on tietoisuuden liikkeestä – kun on tietoinen ja valveilla yössä, se tulee esiin. Sitten ajattelin, että kyse on poissaolon uskomattomasta voimasta suhteessa läsnä olevaan. Ja tietyssä mielessä yritän yhä ajatella letheä tuota muinaista ilmaisua, jossa yö, peitto ja unohdus ovat sama asia.
Kun Blanchot jatkaa ajatusta sanomalla ”yössä ilmestyy ilmestyvä yö” tiedän, että se on juuri se mikä minua taiteessa kiinnostaa. Jopa niin,että kurkotan taiteen taakse kohti vain minulle avautuvaa, persoonallisesti ulkopuolista yötä.