Blogit eivät ole tiedontuotantoa

Ihmettelen edelleen kovasti, miksi verkkoblogien katsotaan kuuluvan tutkimuksessa journalismitutkimuksen piiriin. Journal of Computer Mediated Communicaton, kesäkuun numero käsittelee jopa verkkopäiväkirjoja osana ”tiedontuotantoa” ja journalismia. Ilmeisesti tämä on jo itsestään selvää, koska artikkeleissa ei lainkaan problematisoida onko kyse journalismista.
Ihmettelen sitä, että miksi verkkopäiväkirjojen ilmaisutapa ei voi ratkaista, mihin genreen kukin blogi kuuluu. Luettuani artikkelia blogit ja ”knowledge production” jossa vertailtiin filtteriblogeja ja verkkopäiväkirjoja, ihmettelin mitä tiedon tuotantoa ovat tänään lukemani verkkopäiväkirjat, joista eräs kertoo päivästä meren rannalla ja toinen siitä kuinka tyytyväinen on lekotteluun kotona. Asiaa ei ole nimeksikään, Kolmas huone välittää vain rentoa tunnelmaa rennolla kielenkäytöllä:

”Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa.. ”

Täytyy pitkään selittää, että tätä voi pitää ”tiedontuotantona” . Täytyy selittää myös miksi tämä on journalismia. Onko siinä yhteisiä tyylipiirteitä jonkun lehtijuttujen lajin kanssa: se ei ole kolumni, vaikka onkin henkilökohtainen.

Tiedon tuotanto verkossa on aivan muualla, sen varmin merkki on se että kirjoitus on jäsennetty tiedonhaun kannalta toimivaksi. Verkkopäiväkirjat eivät pyri siihen.

Puhdistaa asioita kirjoittamalla (Japani)

Yleisen ajatustottumuksen mukaan blogipäiväkirjoissa esitetään yksityistä, ja elämän henkilökohtaisia puolia. Pahimmillaan blogeja pidetään narsistisina. Tämä on niin yleistävä näkemys, että se hajoaa heti jos sitä käsittelee tarkemmin. Kirjoittaminen vailla distanssia omiin päiviin ja tapahtumiin, mitä se on. Kertoo mitä tapahtuu, kronologisesti edeten: siten-minulle-tapahtui-niin.

Japanilaisista päiväkirjablogeista voi löytää toisen painotuksen, ainakin mediafilosofi Nakadan mukaan. Japsiblogit ovat usein suojattuja ja vain ystäväverkosto voi lukea niitä. Silti blogeissa käsitellään vähemmän yksityisiä asioita kuin lännessä. Nakadan mukaan blogeissa näkyy japanlaiseen proosaan liitetty pyrkimys puhdistaa asioita kirjoittamalla.
Nakada:

”… what stimulates the readers’ interests (at least partly) rests upon some kind of Musi (= denial of self, denial of egocentric self). I used to think that some kinds of narcissism influences the contents and ways of description of Mixi’s blog-like diaries but I found (or interpreted) that the majority of the authors in (…) blogs in our country is trying to make the contents of their blogs ’transparent’ or ’pure,’ i.e., free from one’s arbitrary interpretation or free from egocentric views on things they encounter in everyday’s life in spite of the fact that these diaries or blogs are filled with the authors’ personal experiences.”

(2009)

Autioitunut julkisuus

Tuntuu oudolta eksyä jollekin vanhalle, unohdetulle keskustelufoorumille. Kuljeskelet siellä aikoja sitten olleiden keskustelun aloitusten pölyssä. Vanhentuneeseen grafiikkaan puetusta aloitusinnosta on jäljellä vain hengettömät luut, kukaan ei ole reagoinut enää aikoihin. Aikanaan järkeviltä vaikuttaneet ajatukset vaikuttavat enää vain päähänpinttymiltä. Hymiöt irvistelevät, ja saattaa olla että joku ajastaan jälkeen jäänyt vanha soturi vielä ärähtää – jos erehdyt heittämään kommentin, kokeeksi,kuin kiven kaivoon.

“Joukkoviestintä nävertää yksityisyytensä menettäneen intiimialueen ontoksi” kirjoitti Habermas Julkisuuden rakennemuutos -teoksessaan. Tämä julkisuuden rakennemuutos tarkoitti 1700 -luvulla syntyneen keskustelujulkisuuden korvautumista laajalevikkisellä, kirkon ja hovin mediakeskuksista lähetetyllä viihteellä. Habermasille viihde tarkoittaa elämää silkalla ärsyke/reaktio -tasolla.

Kirjallisuus ja romaaneista keskustelu ei ollut 1700 -luvulla mitään marginaalista puuhaa. Kaikki olivat lukeneet Richardsonin Pamelan tai Goethen Nuoren Wertherin.

Romaanien lukeminen ja kirjeiden kirjoittaminen merkitsi yksityisen ja julkisen välistä kuhertelua ja romanssia, herkkää ja tarkkaa seurustelua.

Kirjallisuuskeskusteluissa tuotiin ilmi ja tulkittiin näitä kahden kesken kirjan kanssa intiimisti kohdattuja asioita. Tämä, kirjallinen intiimialue runnottiin sitten pahasti massajulkisuuden myötä, keskustelujulkisuus tykitettiin kauas valtajulkisuuden marginaaliin.

Nyt verkko on mahdollistanut keskustelujulkisuuden paluun. Minäkin vierailen usein Berliner Zimmer sivuilla, jossa ikäänkuin keskustelufoorumin toiminnan taustaksi esitellään historiallinen katsaus Berliinin kirjallisiin kuppiloihin. Mutta jonkinlainen tuhon jälkeinen tunnelma niistä kuvista herää. Eikä se tunnelma katoa keskustelufoorumille siirryttäessäkään.

Miten pahoilla massajulkisuustykkien pommitusten jälkeisellä raiskiolla liikummekaan. Keskustelu tarkoittaa sitä, että vammautuneet aggresiiviset sotaveteraanit 90-luvulta hyökkivät pientenkin ajatuksen liikahdusten kimppuun. Joku hylätty huutaa apua, vainoharhaisuus ja pisteliäs sanankäyttö vallitsee – ehkä vielä pitkäänkin, mutta nyt on jo rauha ja vähitellen alkaa rakentua luottamusta ihmisten kesken.

(2009)

Olennainen ero Re: vai Fw:

Sposteista ja kännyköistä nähdään varmaan paljon unia, myös tietokonepeleistä ja chatista, mutta blogit tulevat ehkä vähemmän.Seuraavan säköpostiin liittyvän unen näin jokin aikaa sitten.

Toimiston Tuula tuli sanomaan työhuoneeni ovelle.
– Yritit tehdä hieman filunkia. Jätit tällaisen laskun, mutta siinä ei ole virallista reklamaatiota.
– No kun sitä laskumääräystä ei ollut vielä tullut …
– Mikä tämä sitten on ?
Sähköpostini oli avoinna näytöllä, ja Tuula osoitti postia ” Re:maanantai”
– Minä en tiedä tuosta mitään, vastasin.
– Miksi siinä sitten on ”Re” ?

Avasin meilin, ja se sisälsi rakastavaisten lepereleyä, viestienvaihtoa. Jotkut suunnittelivat salaista tapaamista maanantaiksi.

Eikö tässä unessa olekin ilmaistu sähköpostin käyttöskaala aina talousbyrokratiasta lemmenviesteihin. Olisin tietysti päässyt pälkähästä, jos meilissä olisi ollut ”Fwd”.

Toisaalta kuinka mukavalta tuo veisti kuulosti – Re:maanantai; re:re maanantai; re:re:re:maanantai…

(2009)

Juttelunteoria, puheenkuoro

Keskustelu juhlissa, kokkareilla, bileissä on puheenvuorojen ottamista vain kankeissa tilanteissa. Silloin puheenvuoron ottaja aivan kuin hämmentyisi itsekin siitä että hänellä on heti käytössään näyttämö, ja jonkun verran kuulijakuntaa.

Mutta sitten kun juttelu alkaa sujua, sanomisesta katoaa tällainen esiintymisen paine, ja puhujat alkavat sulautua yhteiseen puheenkuoroon.

Kyse ei ole hälinästä, vaan siitä että kukin liittyy tavallaan tähän yleiseen puheeseen.

Se on keskustelua joka syntyy, kun seurue puhuu mitä sattuu ja antaa kielen vielä. Tällainen keskustelu kukoistaa vain, kun puhe ei alistu yksilöllisen esityksen osaksi. Se ei ole henkilökohtaista. Toisaalta sellainen puhe ei ole asioiden hoitoakaan. Jutteleva seurue ei junaile asioita, ei syvennä ihmissuhteita – paitsi hieman ohessa – vallalla on puheen sorina, virta johon kukin repliikkeineen liittyy.

Teoreettinen asia on se, että voiko tällaisesta seurueen puheesta edes erottaa puheenvuoroja – vaikka koko keskusteluanalyysi perustuu tälle ”puheen vuoron” termille. Englanniksi tuo termi on TURN ja se on käännetty puheenvuoroksi, vaikka tuolla sanalla on vuoron lisäksi käänteeseen liittyvä merkitys.

Olen ihmetellyt tätä myös verkkokeskusteluissa, turhan paljon on painotettu sitä että yksilö ilmaisee omassa mielessään kehittelemiä ajatuksia pukien ne sitten repliikeiksi.

Joskus keskustelu on toisenlaista. Ensiksi ei ole omaa ajatusta eikä mielipidettä, vaan halu osallstua keskusteluun sen tempaavuuden vuoksi. Ja tärkeäksi nouseekin keskustelun käänteet, ja hyvien käänteiden tarve leijuu keskustelijoiden ympärillä. Uudet huomiot ovat tärkeämpiä kuin pitkään haudotut omat lausunnot.

Seurueessa ei korostu yksilöllinen vuoro vaan yhteinen puhe – ja halu tuottaa käänteitä.

Puheen vuorojen ottaminen korostuu kankeassa tilanteessa, puheensorinan käänteisiin osallistuminen taas korostuu vapaassa juttelutilanteessa.

(2009)

Improvisaatiodraamaa lapsille

Virtuaalidraamoja on nykyään kehitelty moniin tarkoituksiin, draamakoulutuksessa niitä käytetään mm. replikoinnin kehittämiseen improvisoimalla. Myös lapsille on monenlaisia, luovaa toimintaa kehittäviä eli improvisaatiolle perustuvia virtuaalidraamoja. Edelliset ovat kielellistä ja jälkimmäiset juonellista improvisointia.

Black sheep -suunnittelijoilla oli mahdollista kehittää juttua joko pelien suuntaan, siten että koko virtuaalimaailma ja sen juonimahdollisuudet olisivat kaikki suunniteltu täysin etukäteen. Juonen eteneminen olisi silloin ollut tehtäväpainotteinen: on toteutettava A jotta voi edetä B:hen. Toinen mahdollisuus oli huomioida vain keskeiset juonen kohdat ja permutoida niitä.

He päätyivät yksinkertaisempaan ratkaisuun, eli improvisaatioteatteriin. He suunnittelivat vain draaman puitteet ja siihen toimijat. Mallina oli improvisaatioteatterissa yleensä käytetyt tavat luoda tapahtumalle puitteet, kuten he sanovat artikkelissaan:
The Black Sheep – Interactive Improvisation in a 3D Virtual World

Juonellinen improvisointi on ratkaisujen keksimistä yllättävissä tilanteissa. Virtuaalidraamassa tarvitaan vain toiminnalliset kehykset: kuka (roolit, päähenkilö) missä ja milloin (paikka ja kesto) mitä (tehtävä, pyrkimys). Black sheep on Arhusin kuuluisassa digitaalisen kulttuurin laitoksessa kehitelty lasten draama. Se tapahtuu maatilalla jossa isäntä ja lapsi-toimija yrittävät pitää järjestystä. Musta lammas on kuitenkin kekeseliäs pässinpää, joka aiheuttaa monenlaisia yllätyksiä maatilalla.

Black sheep -draamassa kaikki muut paitsi lapsi ovat ”synteettisiä toimijoita” joille on koodattu päämäärä, sekä lukematon joukko mahdollisuuksia toimia tavoitteen mukaisesti. Lapsen ratkaisut muuttavat näiden synteettisten toimijoiden tapaa pyrkiä päämäärään.

Juonellisessa improvisaatiossa, sellaisena kuin se verkossa kehittyi tekstipohjaisten roolipelien myötä, syntyy yleensä jako ystäviin ja vastustajiin. Jo Aristoteles sanoi, että juoni joka etenee suunnitelman mukaan on mielenkiinnoton, siksi lasten draamassa tarvitaan musta lammas. Se aiheuttaa yllätyksiä, niin että lapsi-improvisoija joutuu keksimään ratkaisuja. Isännän lisäksi hän saa auttajakseen uskollisen koiran.

(2009)

Luoda rooleja, avata mahdollisuuksia

Kuinka keksiä henkilöhahmoja, joissa on potentiaalia. Ja kuinka keksiä tapahtumia joilla on mielikuvitusta herättäviä seurauksia. Silloin kun avattaren tai roolihahmon voi luoda itse, on yllättävää huomata että joissakin hahmoissa on potentiaalia, kieltä ja vapautta. Joistakin toisista hahmoista löytyy sisältä pääasiassa rajoitusta ja kontrollia

Useinhan nämä roopelien hahmot ovat aika yksioikoisia, figuurissa on vain muutama luonnehdinta ja potentiaalisuus on joskus vain pisteytetty. Mutta romaanihenkilön tapaisen hahmon löytämisessä tarvitaankin jo toisenlaista potentiaalia, kuin pelien energiatasoja.

Mutta kuinka keksiä henkilöhahmoja, joissa on potentiaalia. Niiden täytyy olla paitsi selkeitä, niin samalla niissä voisi olla myyttistä syvyyttä. Hyväksi roolipelikirjoittamisen oppaaksi sopisi tuo kirjallisuustieteen taru-sormusten-herrasta eli Northorp Fryen Anatomy of criticism. Nimestään poiketen se on uskomattoman rikas nimenomaan henkilöhahmojen kannalta. Ja onhan sitä sovellettukin roolipelikirjoittamiseen.

Roolipelien kirjoittamisessa on paljon näitä uuden aikakauden piirteitä; se on kimppakirjoittamista, jossa kymmeniä hahmoja liitetään samaan tapahtumakuvioon. Ja ennen kaikkea se on kirjoittamista, jonka tarkoituksena on peliin osallistujalle mahdollisimman antoisa mahdollisuuksien tila, potentiaalia jota kukin voi toteuttaa kykyjensä mukaan.

(2009)

Improvisoitu replikointi ja ilmeet päälle

Verkkodraaman alueella replikointi ja toiminta tapahtuvat tietääkseni pääasiassa jo virtuaalisissa tiloissa. Nuo tekstipohjaiset verkkodraamat jäivät 90-luvulle. Siksi onkin kiinnostavaa, että miksi monet pitävät noita tekstipohjaisten draamojen aikaa eräänlaisena renessanssina.

Veikkaan, että replikointi on kangistunut siirryttäessä animoituihin ympäristöihin. Sellainen chatin tapainen nopea ja verbaalisesti ilmeikäs replikointi on vaikea saada yhdistymään cyberdraaman.

Minä olen pelkkä diletantti verkkodraaman alueella, mutta improvisoiva dialogi tuntuu tärkeältä, ja sen uusia muotoja on mukava miettiä. Tänään Facebookissa jouduin sananvaihtoon kahden teatteri-ihmisen kanssa siitä, kumpi on ilmeikkäämpää sana vai kehon kieli.

Olen tullut varsin allergiseksi monille viestintäihmisten näkemyksille ilmeiden ja eleiden ylivertaisuudesta. Tuntuu että he ovat kadottaneet täysin sanan tai repliikin vivahteiden tajun. Asetelma on epäoikeudenmukainen jos repliikit tunnistetaan vain pinta-tasoltaan, mutta ilmeistä luetaan rikkaita vivahteita. Kai repliikillä on ilmeet !

Tämä ilmeiden glorifiointi on synnyttänyt eräänlaisen kansanuskomuksen, jonka mukaan ”kehon kieli ei valehtele”, silloin kun sanat ovat palturia.

Tämä liittyy myös virtuaalidraamaan. Nyt kun chat on saanut myös graafisia muotoja, joissa avattaret juttelevat puhekuplina olohuoneessa, kirjastossa tai baarissa, niin keho ja ilmeet ovat tulossa, vaikka kömpelösti, osaksi replikointia.

Charles Soukupin artikkeli chatdraaman animaatiomuodoista on tältä kannalta kiinnostava. Minä olen pelkkä diletantti, joka ihmettelee yksinkertaisia asioita. Tekstipohjainen chat esitti repliikkit alekkain, kuten draamadialogissa. Animoitu chat esittää repliikit kuten sarjakuvassa puhekuplina.

Minua kiinnostaa tässä vain improvisoitu replikointi. Teatterin ja elokuvan replikointi on hienoa, parasta mitä kuulemme, mutta ne ovat valtavan hitaita produktioita siihen verrattuna siihen että chat-replikoinnin voit aloitta kunhan pääset koneelle.

Siksi pohdin vain draaman kaltaista replikointia verkossa.
Mitähän tämä muutos merkitsee? Ilmeet ja eleet, asennot ja poseeraukset tulevat avattaren hahmoon. Tietysti hahmot ovat vielä kömpelöitä, mutta onhan se kiinnostavaa. Uskon että sananvaihto, nopea replikointi sopii paremmin tekstipohjaiseen, alekkain etenevään muotoon.

Sarjakuvamaiset puhekuplat tuovat jotain muuta replikointiin – ehkä ne opettavat lukemaan ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että ilmeitä ja eleitä osataan oikeastaan lukea varsin huonosti. Sarjakuva, pysäyttäessään eleet ja ilmeet sekä repliikin, tarjoaa havainnollista oppia. Niin, että toisesta havaitaan muutakin kuin suupielen asennon perussingnaali, onko joku positiivinen vai negatiivinen.

(2009)

Juttelen repliikin kanssa

Verkkoproosa lukupiirimme on siirtymässä pohtimaan draamaa – cyberdraamoja, virtuaalisia roolipelejä, avattaria, chat -draamoja. Minun tehtäväni on valaista käsitteellisen maailman ihmeitä. Viimeaikoina olen viettänyt pitkiä aikoja käsitteiden maailmassa – ja siellä on hienoa olla. Esimerkiksi ”repliikki” on termi, jonka kanssa voisin istua ulkosalla pitkäänkin. Istuskella kevätiltana ja jatkaa juttelua ”repliikin” kanssa. Käsitteellinen elämä on tällaista,

Suomen kielen sana “repliikki” tuntuu joltain 50 -luvulla maahantuodulta mekaaniselta laitteelta ennen äänentoiston automatisoitumista. Se tuntuu releen kehittyneemmältä versiolta, replyltä. Jos en tuntisi repliikkiä, niin veikkaisin sen olevan laite, joka muuttaa releen toiminnan vastavuoroiseksi, releplikoinniksi.

Repliikki on ihmelaite. Siihen ei voi puhua ellei ole kuunnellut ensin: repliikki syntyy kuuntelusta, ja se kaikuu sekä resonoi sitä mitä toinen on hetki sitten sanonut, ja sekoittaa siihen sitten oman mielipiteesi.

Repliikki -on laite joka saa ihmiset reagoimaan toisiinsa, sanat vastailemaan toisilleen. “Repliikki” on lyhyt, mutta ei liian puhelias, osuva ja mikä parasta se on avoin pienelle piirileikille keskustelukumppanin kanssa. Lyhyesti sanottunua repliikki on laite joka keksittiin ennen irkkausta, ja joka sitten yhteen ääneen puhumisen teknologian aikana joutui vintille.

Olin joskus ottanut talteen IRC quoteista seuraavan keskustelun pätkän, ja vasta nyt huomasin kuinka hienosti tässä sananvaihdossa repliikit resonoivat:

ARTI: voi luoja kun unettaa
ARTI: pitäisiköhän kokeilla tämmöstä vallankumouksellista hoitokeinoa Saksasta tähän
JUKIS: Pään painamista tyynyyn?
ARTI: just
JUKIS: Mä oon kuullu huhuja, että siitä voi seurata monen tunnin tajuttomuus. Ole varovainen sen kanssa. Ei kaikkea tarvitse kokeilla, mikä tulee Saksasta..
ARTI: : D

Vitsailu on tietysti ensimmäinen mikä tuosta sananvaidosta huomaa. Siinä jutellaan mukavan hulluttelevaan sävyyn yksinkertaisesta aikomuksesta – nukkumaan menosta.

Erityisesti minua ihastuttaa tässä pätkässä se, kuinka tyylikkäästi kaverukset pallottelevat. Kun ArtI replikoi koomisesti liioitellen, silloin Jukis vastaa yksinkertaisesti. Vastaavasti kun Jukis jatkaa koomisesti liioitellen, ArtI reagoi lakonisesti. Ihan vaan tällaisessa tavallisessa replikoinnissa, toinen huomaa aika tarkasti missä toinen on menossa. Tällaiset asiat saavat minut hyvälle tuulelle.

Pulpetti, kahvila tai salonki

Verkkoryhmässä kirjoittaminen on siinä salongin ja pajan ja pulpetin välillä. Salonkien perinteeseen kuuluu terävä kirjallisuuskeskustelu ja otteiden lukeminen tekeillä olevista teoksista. Pulpettiperinteeseen taas kuuluu omassa työpisteessä istuminen, kirjioittaminen ja viittaaminen. Verkkoryhmissä molemmat sekoittuvat. Oman päätteen ääressä istuminen ja homman seuraaminen sekä virtuaalinen viittaaminen kuuluvat asiaan.

Virtuaalisalonki Berliner Zimmer poikkeaa tavallisista kirjallisista verkkofoorumeista siinä, että se on toiminut jo yli sata vuotta. Berliner Zimmer perustettiin vuonna 1900. Verkkofoorumilla osoitetaan tyylikkäästi millaisessa kahvilassa salonki alkoi. Kirjalliset verkkofoorumit jatkavat salonkien perinnettä.

Okei, puheenvuoron pyytäminen salongissakin tapahtui aikoinaan viittaamalla, eikä pulpettiin komentaminen ehkä sovi verkkoaikaan. Tunnetusti monet kirjailijat ovat työskennelleet mieluusti kahvilan pöydässä. Koulun pulpetissa ei tietääkseni ole kirjoitettu yhtään kirjaa.

Näyttöpäätteen ääressä kirjoittava on toisaalta yksin näppiksensä kanssa ja toisaalta seurassa.

Kuinka on tällähetkellä suomalaisessa kirjoittajien kentässä? Olemme pääasiassa kotona omissa blogeissamme, ja kyläilemme toistemme luona – se on ihan hyvä. Minä ainakaan en ole löytänyt hyvää salonkia, koska Rihamasto uinuu yhä, Aukea on minulle liian nuori paikka, samoin Raisinshadow. Kiiltomadon salonki lakkautettiin, kirjalliset lehdetkin ovat blogeissaan. En kuitenkaan usko, että salongit tulevat jäämään vain Hesarin lukupiiriin. Suurten mediatalojen halu pitää salonkeja on samaa kuin yli sata vuotta sitten. Ohjata julkista keskustelua.

(2009)