Katselen lehtipuita; niiden harovilla oksilla lumi vaikuttaa kevyeltä, varsinkin katuvalot tuntuvat nostavan oksia, ne eivät painu alaspäin. Ison kuusen tai männyn päällä makaava tykkylumi painaa niin raskaana – se tuo mieleen lapsuuden alakuloisuuden, tunteen loputtoman pitkästä talvesta.
On hyvä ajatella, että puut kukkivat. Tuo ajatus on ruokkinut minua monta vuotta. Jo vanhassa muistikirjassani 90-luvulta oli sitaatti Strindbergiltä. Se viittasi huurtuneisiin puihin.
”… jonain kauniina aamuna huurre on lehdittänyt puut metallinhohtoiseksi ja hopeanväriseksi. Silloin maisema on hunnutettu. Mustat luurangot ovat silkkaa valoa, eikä niissä ole lehtiä vaan kiteytyneitä nuppuja, norkkoja, kukintoja. Sitten tulee suojasää eikä mitään enää näy, mutta silloin kaikki on jo niin kuin olla pitää.” August Strindberg, Mustat liput, 189.
Tuo loppu, kun tulee suoja, kun lumet muuttuvat vedeksi, silloin en tarvitse enää mielikuvia valkoisesta talven kauneudesta, jotain todellisempaa on tapahtumassa.
Mutta nyt talvi kukkii niin voimakkaasti, että tuskin pystyn sietämään tällaista. Tämä kylmänä kukoistava kukkarunsaus, joka lepää puiden päällä, se ei tuota minkäänlaista satoa. Talvi on hedelmätöntä runsautta kun lumi tekee tyhjänkukkiaan.
Lumi suojaa pakkaselta, sen tylyltä kylmyydeltä mutta silti elämä on poissa. Mutta toisaalta, kuin luonnon omana kuvitelmana puut kukkivat runsaampana kuin kuohkeinkaan vihreys.