Suomesta puuttuu barokkitalvi, vaikka sellainen on koko ajan silmiemme edessä. Tuon trikkikuvan huonoa makua osoittava jääkuvioiden runsaus ja pinkkiin kääntyvä väri on niin barokkia, että siihen on uskottava. Lumipuiden hedelmätön runsaus on niin kuohkeaa, että se alkaa vaikuttaa jo tyhjältä. Barokkimetsissä näkymät ovat niin täynnä pehmeitä muotoja, että se alkaa jo kuvottaa ja masentaa. Luminäkymät ovat pöyhkeilyä ja samalla itkettävän köyhiä.
Mutta miksi Suomenniemeltä puuttuu barokki?
Historiallisista syistä. Siksi, koska olemme keskittyneet kohtuullisuuteen ja vaatimattomuuteen. Sitä sitten näemme luonnossakin.
Jatkuva puhe harmoniasta luonnossa häiritsee ja varsinkin puhe tasapainosta ja siitä, että jokaisella osalla on tarkoitus tässä luonnon suuressa kokonaisuudessa. En näe harmoniaa siinä, että barokkitalven kiristyessä äärimmilleen kylmä ja nälkä nujertaa lukemattoman määrän pikkulintuja. En näe tarkoitusta siinä, että suden puolinaisesti raatelema peura kituu monta päivää ennen kuin pääsee hengestään. Minua häiritsee kuulla puhuttavan, että luonnossa jokaisella on tarkoitus.
Yleensä aina luonnon mitta on aivan kohtuuton ja vailla mitään tarkoitusta.
Barokkitalvi tuottaa maan päällä miljardeja kuutiometrejä tyhjää kuohkeutta, pelkkää eristysainetta, vain pyyhkäistäkseen sen pois. Ja sama toisin päin syksyllä, kun luonto on tuottanut miljardeja kuutiometrejä vihreää, kuohkeaa lehvästöä, pelkästään romahduttaakseen sen yhtenä pakkasyönä. Mahtavaa järjettömyyttä, voimaa joka huokuu kaikkien rajojen yli.
Tätä minä ällistelen, miten barokkisen kohtuuton mittakaava on luonnossa.