Lumipyry – ja miten vaikea on tajuta mistä on kyse (Tsehov)

Mitä syntyy, kun lumipyry kietoutuu toiseen suureen venäläisen kirjallisuuden teemaan, typerään ihmiseen?  

Tsehovin ”Varkaat” (1890) -novellissa välskäri on lähtenyt jokseenkin ajattelemattomasti iltamyöhällä matkaan, vaikka luvassa on vimmattu pyry.  Välskäri, tuo typerä ihminen, ei sitten tuiskun keskellä edes huomaa joutuneensa kuolemanvaaraan. Kun lumipyry pyyhkäisee reitit jäljettömiin, hän eksyy. Hän vain sadattelee ja harhailee hevosellaan pitkin aavaa taigaa. Moukan tuuri ja viisas hevonen vievät hänet erään talon suojiin ennen kuin tämä ehtii edes hätääntyä.  

Miksi Tsehov jättää tässä käyttämättä niin houkuttavat eksymisen ja hätääntymisen teemat?

Ehkä siksi, että Tolstoi oli jo tuonut lumimyrskyn ja kuolemanvaaran jo venäläiseen kirjallisuuteen. Tosin Tolstoi vie teeman äärimmilleen vasta muutamaa vuotta myöhemmin ”Isäntä ja renki” (1895) novellissaan. Siinä lumituisku, eksyminen, hypotermia sekä eettinen ratkaisu – oman lämmön antaminen toiselle – huipentaa koko teeman.

Tsehov käsittelee lumimyrskyä täysin päinvastaiselta kannalta – varastaminen, myrsky, kaiken käsistä repiminen. Ihminen harhautetaan, eikä tämä huomaa ajoissa mistä on kyse.

Tsehov vie ”tyhjänpäiväisen” ihmisensä lumipyryn keskellä olevaan majataloon. Myös majatalossa välskäriltä puuttuu tilannetaju, ja hänet jallitetaan pahemman kerran.

Majatalossa sisällä on hurja meininki, se vertautuu lumimyräkkään. Sen lisäksi, että myrskyn tavoin varkaat riistävät välskärin käsistä kaiken mitä irti saavat, he retuuttavat myös toisiaan.

Kaksi muuta taloon majoittunutta miestä eivät aluksi tunnu noteeraavan välskäriä lainkaan. Niinpä mies skitsoilee vähäpätöisen itseluottamuksen kanssa ja juo liikaa viinaa. Tilannetta pahentaa sopivasti  se, että paikkaa emännöivä nuori nainenkaan ei ole huomaavinaan häntä kuten muita.

Tanssi ja lunta pyörittävä pyry rinnastuvat riehakkaalla tavalla. Majatalon nuori nainen osoittautuu notkeaksi ja hurjaksi tanssijaksi. Myös ripaskaa tanssivat miehet tuntuvat irrottelevan jäseniään oikein kunnolla.  Välskäri vain jurottaa.

Loppuvaiheen kuvauksessa kertoja hahmottaakin välskärin kokemuksen pyrystä samanlaisena mylläkkänä, mikä pyörii sisällä majatalossa.

”Pyry jatkui yhä. Takertuen pitkillä hännillään kuivuneitten aroheinien latvoihin ja pensaisiin valkoiset pilvet temmelsivät pihalla, mutta lauta-aidan takana valkokaapuiset, leveähihaiset jättiläiset pyöriskelivät ja kaatuivat, nousivat jälleen pystyyn ja jatkoivat tappeluaan huitovin käsin. Entä tuuli, tuuli! Sietämättä sen raakoja hyväilyjä alastomat nuoret koivut ja kirsikkapuut taipuivat matalalle ja valittivat: Hyvä luoja, hyvä luoja, minkä syntiemme takia olet kiinnittänyt meidät maahan etkä päästä vapauteen?” 128-129 

Mutta välskäri ei osaa muuta kuin surkutella itseään: miksen minä osaa tanssia noin hurjasti, miksen minä osaa tapella, riehua ja varastaa.

Siinä vaiheessa, kun välskäri on tietämättään jo menettänyt pelin, hän seisoo ulkona katsomassa kun toinen miehistä häipyy hevosellaan yöhön. Lähtijä etenee varmana ja pelottomana taigalle, vaikka lumimyrsky on vain pahentunut. Välskäri aavistaa, että häntä on harhautettu:

”Mutta niin ankarasti kuin hän terästikin katsettaan, näki hän ainoastaan, miten lumi ryöppysi ja hiutaleet laittautuivat selviin muotoihin: milloin kurkisti pimeydestä kuolleen kalpea, naurava naama, milloin laukkasi valkoinen hevonen selässään harsopukuinen amatsoni, milloin jono valkoisia joutsenia lensi yli pään… Vapisten kylmästä ja suuttumuksesta, tietämättä mitä tehdä, välskäri  ammuskeli revolverillaan..”

Välskäri kamppailee humalaisena itsetuntonsa kanssa ja huomaa varkaudet liian myöhään. Samalla, kun hän ryntää ulos etsimään hevostaan, hän jättää vartioimatta rahansa sekä tavaransa. Kun omaisuus on menetetty, välskäri käy vielä ahdistelemaan naista ja saa kunnon tällin.

Tsehov harhauttaa myös lukijan ja antaa tämän huomata liian myöhään sen, mistä on kyse.

Ensin asiat hahmottuvat vähitellen ja hapuilemalla, kuten hevosen tuodessa eksyneen miehen lumipyrystä majataloon.  Kun johtolankoja ei ole, lukja huomaa välitellen että olennaista on lukea ilmapiiristä, mistä on kyse.

Lumipyryssä miehelle paljastuvat mielen kuvajaiset näyttävät harhoilta, jättiläisten painilta, mutta nekin kehottavat vaistoamaan tilanne: Majatalon sisällä riehuu kaksi jättiläistä ja norjasti tempoileva koivu, mukana on vaaran tuntu ja naurava, kuolemankalpea naama.

***

Anton Tsehov: Varkaat, teoksessa Suudelma ja muita novelleja, suom. Juhani Konkka (1986)

Annamari Sarajas: ”Lumituisku – venäläinen aihelma” teoksessa Orfeus nukkuu (1980)

Maalaus: Nikolai Sverchkov 1888.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *