Hidas, hidas liemen keitto, ja koko illan kestävä. Se sopii hyvin puuhellalla mökkiä lämmittäessä. Olin Pynttärinniemen mökillä nimäni hauduttamassa, sekä sipulikeittoa sekä ahvenlientä. Talonpoikaiskyökeissä liemikattilaa pidettiin porisemassa tai ainakin hautumassa aina kun puuhellaa lämmitettiin, siitä liemiin tuli pitkään kehkeytynyt maku.
Kuten sanotaan, jaksaa köyhä keittää, muttei jäähdyttää.
Ahvenliemi oli parasta mitä olen tehnyt, niin, ehkä se johtui hitaasta lähtönopeudesta, eli siitä että kiehumispisteeseen meni aikaa varmaan tunti. Ja sitten porinaa kuuntelin vain parikymmentä minuuttia. Näin alkaa varmistua tämä asennemuutos ja vähittäinen siirtyminen pikkuahveniin loppusyksyksi. Ainakin silloin kun olen pois kaupungista.
Kolme keskikokoista ahventa nyljin ja nautin, ahvenliemi tuli alkukeiton pohjaksi niin että kaikki käytettiin, pikkukalaa arvosaen. Ketulle vein metsään mennessäni ne, mitä oli keittoa haudutettaessa jäänyt.
Sipulikeitto kokee muodonmuutoksen siinä ensimmäisen haudutustunnin jälkeen, se makeutuu. Niin tekee kuulemma maitokin; kun böndemuorit muinoin Pohjanmaalla maitoa hauduttelivat, keitto oli lopulta väriltään punakkaa ja maultaan makeaa.
Ja olin hetken aikaa tyytyväinen itseeni ja pitkään hautumiseen, slow food mielialaan. Näin jo mielessäni purkillisen kuivattuja tatteja, josta talvi-iltana murentelen liemiaineksen hautumaan.