Lehtikaali on poimuttunut kuin aivot. Sillä on paljon pintaa yhteyttämistä varten, ja lisäksi sillä on hyvä muisti.
Se ei unohda mitään, koskaan. Eräskin, jota olin loukannut alkukesästä, näytti muistelevan sitä yhä. Olin astunut vahingossa sen päälle, eikä kasvi ole vieläkään suostunut nousemaan ylös, rehottaa vaan siinä pitkällään maaten.
Jos ajatukset ovat lehtivihreää, niin lehtikaali on älyllisesti puutarhan vilkkain kasvi. Se on täydellistä aivoruokaa ja pitää ajattelun virkeänä.
Vanhemmiten lehtikaali elää muistoissaan enemmän kuin kukaan muu. Se valmistautuu syksyyn eri tavalla kuin toiset yhteyttäjät. Sen fotosynteesi kiihtyy vaikka valon määrä vähenee, ikään kuin se käyttäisi silloin muistiresurssejaan vihreän tuotantoon.
Koristelehtikaalelle tämäkään ei riitä, vaan sen lehdet muuttuvat vähitellen kirkkaan kukan kaltaisiksi. Sen lehtivihreä heikkenee, ja tämän seurauksena muut värit pääsevät esille.
Kun ensimmäiset hallat tulevat, lehtikaali muistelee jo kesää niin intensiivisesti, että sen lehdet eivät edes palennu. Päinvastoin, ne muuttuvat entistä rapeammiksi ja nuortuvat. Ja kun ensilumi sataa sen päälle, lehtikaali tuntuu rehottavan vihreämpänä ja maukkaampana kuin koskaan, täysin unessa.
Lehtikaalin tiedetään vaikuttavan jonkin verran lamauttavasti ihmisen kilpirauhaseen. Hyvin vähän tosin.