Viimeyänä kuu loisti ikkunasta, nosti sisäisiä nesteitä ja antoi levottomia unia. Samalla minussa vallitsi iditootin varmuus siitä, että tämä olisi sama kuu kuin ennenkin. Sama kuu, sama yhdentekevä asia – josta ei enää synny kertomuksia.
Aamulla läysin vanhan muistikirjani, jossa oli muutamia kuuta, tähtiä ja taivasta koskevia merkintäjä. Ennen tapani oli näin pakkasten tultua laittaa maata koskeva muistikirja sivuun ja ottaa sen tilalle taivasta koskevat huomiot. Kukat ja tähdethän ovat, ainakin myytin mukaan, joskus vaihdettavissa.
Kukkien ja tähtien välissä on nimi Blumenberg, filosofi Hans Blumenberg. Muistiinpanoissani oli huomioita hänen viimeiseksi jääneestä teoksestaan Die Vollzählichkeit der Sterne. Hän kirjoitti, kuinka kuuhun liittyvien tarinoiden katoaminen loi samalla odotusta kuutamotarinoiden paluusta. Kuu häviää ajoittain ja palaa sitten, se kertoisi meille yhä oman itsensä kadottamisen ja uudelleen läytämisen teemasta.
Kun myytit kuusta katosivat järjen tieltä, ei siihen enää liitetty ihmeellisiä kertomuksia. Blumenberg sanoo, että kun tarinat kuusta katosivat, niin vasta silloin kuu asettui osaksi maisemaa. Voisi sanoa, että näin kuu korvautui kuutamolla. Maisemaan leviävä ”kuutamo” syrjäytti tuon pyäreämmän sanan ”kuu”.