Wieniläinen katukulttuuri, sen alin taso eli halpis-torit sisältävät omat tunteiden maailmaansa, niissä suru on yleinen tausta. Kuten Wienissä Brunnenmarkt, jossa hinnat tehdään tussilla pakkauslaatikon kanteen, ja jossa työttömät ja eläkeläiset penkovat vaatekasoja. Ilmassa on köyhyyttä, sairautta, vilppiä, katkeruutta, addiktioita. Sekä menetyksistä johtuvaa surua, siihen Alltagsgeschihte -filmisarja tarttuu Brunnenmarkt -osassaan. Kieli tuntuu vaikealta katsellessani tuota dokkaria, tuo itävallan saksa pudottaa minut ulkopuolelleen, mutta sitkeästi yritän saada siitä selvää.
Nuori mies parantelee krapulaa kioskin penkillä istuen, ukot polttelevat tupakkaa kuppilassa olutta särpien. Mummo ostaa palan wurstia ja tomaatteja, laittaa ne kangaskassiinsa. Olen seurannut lukuisten wieniläisten elämää tuosta Elisabeth T Spivan filmisarjasta vuodelta 1995. Sarja on You Tube -suosikki, tarjoten kymmenkunta osaa eri puolilta Wieniä.
Brunnenmarktilla turkkilaiset olivat asettuneet myyntikojuihinsa jo v.1995, mutta Bosnian katastrofista ei ollut vielä kulunut aikaa. Se on kuin Syyria nyt. ”Minun elämäni loppui sinne, nyt vaan suoritan siitä loput” sanoo eräs kroatialaisnainen.
Eläkeläisten suru on hieman samanlaista: monessa tarinassa juuri puolison menetys on vienyt elämänhalun, ja nyt ulkomaalaiset tuntuvat ottavan heidän maailmansa omakseen, heidän Brunnenmarktinsa, ja uusi on heille enää pilalle menneen maailman kuva.
Kaikki ihmiset tulevat filmissä esiin omilla ehdoillaan ja sympaattisesti. Näitä ihmisiä ei useinkaan katsota, eikä kuunnella. Tarkkailen lumoutuneena, kuinka eräs mummo herkistyy, itkee hieman ja kertoo tarinansa ihan vaan myyntikojun reunalla (videolla 9:30-10:34). Hän koki maailmansa menneen pilalle kun turkinsiirtolaiset tulivat. Muutos sattui samaan aikaan, neljä vuotta sitten, kun hänen miehensä kuoli.
Mummo kallistaa päätään, ja sipaisee poskeaan juuri sellaisella tavalla, että aavistan itkun olevan tulossa. Niin, lapsi on tärkeä, nelivuotias, asuu muualla: kyynelet nousevat, kun hän ajattelee miten harvoin näkee lapsenlastaan.
Samanikäinen, mutta piirteiltään slaavilaisempi mummo kertoo samalaisen tarinan (video 25:22 – 28:10). Miehen kuolema ja siirtolaisten tulo sattuivat yhteen. Hänellä on oma elekielensä, josta aavistaa, että kohta myös hän purkaa sydäntään. Silloin hän kääntyy puoliksi poispäin.
Tiedättehän tällaisen tavan, toden puhumisen hetkeä korostavan eleen; hän kääntyy ja alkaa jupista poispäin. Puolison menetys tulee mieleen ja nostaa itkun, sana ulkomaalaiset lähes nielaistaan, silmäkulmasta vilkaistaan haastattelijaa. Ja kun tämä kyselee ystävällisesti toimeentulosta ja elämästä yleensä, käykin niin että mummo puhkeaa profetiointiin.
Pois kääntyneenä, silmiään alituiseen siristäen ja vilkuillen hän kertoo, että kuolemanvirus on jo levinnyt kaikkialle. Olihan vuosi 1995 ja HIV-hysteria.
Sitten mummo nimeää tarkasti uuden kansainvaelluksen reitit: kaksi hyökyä, joista toinen nousee Italian suunnalta ja toinen Venäjän suunnalta. Mutta sitten kiinalaiset tulevat ja pelastavat meidät. Samalla kun mummo päättää profetiansa, kamera näyttää vastapäisen kojun hilpeää kiinalaismyyjää.
Kolmas Brunnenmarktilla tarkkailemani ihminen (video 22:11 – 24:50) jatkaa samaa outoa teemaa, ja jopa nimeää sen sanomalla, että varsinaisesti hän kuoli jo Kroatiassa kotiseudullaan.
Puhuessaan hän painaa päänsä hieman alas, ja katsoo alakulmasta haastattelijan silmiin. Se on vetoamisen ele, hän vaatii ymmärtämään ja jakamaan tämän: Muutama vuosi sitten hänellä oli elämä, hänellä oli puoliso joka nyt on kuollut. Oli hyvä työ, oli ystävät sekä sukulaiset.
Joka kerta kun hän toistaa kokemuksen, sen että hän on kuollut, hän katsoo voimakkaasti, vetoavasti silmiin: uuden elämän aloittaminen tuntuu mahdottomalta.
Bosnian sodasta oli tuolloin niin vähän aikaa, että tilanne näytti pakolaisille kaiken loppuna. Myös nuori kroatialaismies, joka puhuu jumalasta ja tekee jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin, tuntuu olevan trauman jäykistämä. Myös hän tilittää, mutta jyrkin ja katkerin lausein – ja sanoo että hänen elämänsä jäi sinne.
Brunnenmarktin halpatorilla näkee ihmisiä, joilla useilla on takanaan katastrofi. Kohtaan asioita, jota ei minulle kerrota jos menisin juttelemaan. Mutta kun tulee tilaisuus kertoa haastattelijalle ja kameran edessä -silloin ihmiset tietävät välittömästi tilaisuutensa. He tietävät, mitä on ilmaista julkisesti oma ja koettu totuutensa.