50-luvun kesät, David Niven. Deborah Kerr, Otto Preminger, maskulinismi, onnellinen tietämättömyys, Välimeren valo
Otto Premingerin filmissä Tervetuloa ikävä (Bonjour Tristesse 1958) mustavalkoiseen nykyisyyteen on upotettu värikuvattu kesäloma Riminillä. Silloin olin onnellinen, sanoo nuori 17-vuotias päähenkilö mustavalkoisessa maailmassaan, ennen takaumaa, jolloin siirrytään aurinkoiseen kesään.
Päähenkilö Deborah Kerr nauraa niin keveästi, juoksentelee hilpeästi, koskettelee jokaista – sellaista spontaania keveyttä harvoin näkee. Kesäpäivät huvilalla, Välimeren rannalla, ovat täynnä uimista, nautintoa, aurinkoa – traagiset viritykset tuskin näkyvät.
Minulle tämä kesäpäivien kuvaus liittyy 50-luvun tyylin suosimiin viattomuuden ja onnen kuviin. 17-vuotian tyttö on onnellinen saadessaan viettää lomaa isänsä (David Niven) kanssa: tuo halailu, kujeilu ja iloinen nauru säestää kolmiodraa jota tytär seuraa, ja jonka keskellä mies on. Nimenomaan se on mielikuvissani 50-luvun viattomuutta, tietämättömyyttä ja päivien kimallusta – ja se että hirveät kohtalot eivät näytä ollenkaan traagisilta.
Tytön nauru peittää alleen sen, että hän ottaa vastuun isänsä ihmissuhteista. Mies pitää itseään naisten tuntijana: kutsuu ex-naisensa huvilalle, jossa on uuden kanssa – ja vaihtaa keveästi toisesta toiseen. Se, että tytär yrittää hoitaa isänsä ihmissuhteita, merkitsee hänen oman onnensa kariutumista.
Miehen kesäseikkailumeininki oli mahdollista vain 50-luvun viattomuuden suojissa.
Mies lääppii tarjoilijoita, kiehnaa tyttönsä kanssa ja rakastelee nuorta hepsankeikkaa, kunnes kypsä ja viehättävä ex tulee kuvioihin. Mitäs tässä, ajattelee David Nivenin esittämä mies.
En ole vielä lukenut Francois Saganin romaania Tervetuloa ikävä, johon filmi perustuu, mutta tuon mies antaa vaikutelman, että ihmissuhteita ei vielä ollut olemassa 50-luvun miehelle.
Tuo kesä huvilalla Välimeren rannalla ! Rapattu valkoinen ruskettunutta ihoa vasten, keveitä pyrähdyksiä huoneesta terassille ja alas rantapatiolle – hyppyjä siniseen mereen. Leikisiä keskusteluja, ikään kuin ulkona ei voisikaan puhua vakavasti.
Kesäepisodin ainoa dramaattisen keskustelun aiheuttaa ex-ystävätär, joka tullessaan huomaa tilanteen ja aikoo lähteä pois. Mutta kesäinen valo pyyhkäisee draaman mahdollisuudenkin pois, ja kohta uusi ja ex leikkivät yhdessä kesämekoillaan. Näin siis kesälomaviikosta tulee elementti, joka sulattaa kaiken piittaamattomaan onnellisuuteen.
Tavanomaisemmassa 50-luvun filmissä odotettaisiin jo ukkosta ja draamaa, mutta ei tässä. Kaikki he ovat kevytmielisiä: illat tanssitaan kasinolla ja päivät vietetään kevyesti pukeutuneina. Kun viikko on ohi, niin ex-ystävättären on aika lähteä – hän hyvästelee kaikki kevyesti ja tekee itsemurhan.
Valon ja veden onnea tuottama hypnoosi piti ihmiset vallassaan tuon kesän, mustavalkoisessa nykyisyydessä mies jatkaa kevyttä elämäänsä kuin ei mitään, mutta tytär oirehtii jo pahasti.