Tove Janssonin Taikatalvessa on Surku-koira, joka haaveilee susien seurasta. Päässään hänellä on kulunut yömyssy, kuin merkkinä unelmien vaarallisesta sekoittumisesta todellisuuteen. Eli Surku -koiran vainu on toistaiseksi pilalla tunnepitoisen ajattelun takia. Koira haaveilee susien seurasta:
”Sinä iltana Surku sai ponnistella lumen läpi kokonaisen tunnin enjnen kuin hän pääsi murehtimiskuoppaansa. Joka kerran kun hän oli istunut siellä ikävöimässä, oli kuoppa tullut hiukan isommaksi, mutta nyt se oli jäänyt syvälle kinoksen alle.
Yksinäiset vuoret olivat kokonaan lumen peitossa ja kohosivat hänen edessään moitteettoman valkoisina. Oli kuuton yö, mutta tähdet loistivat tavattoman kirkkaina kosteassa ilmassa. Jossain kaukana jyrisi lumivyöry. Surku istuutui odottamaan susia.
Tänä yönä hän sai odottaa kauan.
Hän kuvitteli, miten ne juoksivat suurina, harmaina ja voimakkaina yli lumikenttien – miten ne pysähtyivät äkkiä kuullessaan hänen ulvovan metsän laidassa.
Ehkä ne ajattelivat:
– Tuolla kaukana on joku toveri. Joku serkku, jonka kanssa pitäisi oikeastaan tulla tutuksi”
Ajatus liikutti Surkua, ja hänen mielikuvituksensa tuli rohkeammaksi. Hän paisutteli haaveitaan istuessaan siinä odottamassa. Hän antoi susilauman sukeltaa näkyviin kaukaa harjanteelta. Ne tulivat juosten häntä vastaanä. Ne heiluttivat häntäänsä Sitten Surku muisti ettei oikea susi koskaan heiluta häntäänsä.
Mutta viis siitä, ne tulivat joka tapauksessa, ne olivat tunteneet hänet. Ne olivat vihdoinkin päättäneet ottaa hänet mukaansa.
Yksinäinen koira heittäytyi vaarallisen unelman vietäväksi; hän käänsi kuononsa tähtiä kohti ja ulvoi.
Silloin sudet vastasivat.
Ne olivat niin lähellä, että Surku pelästyi. Hän yritti turhaan kaivautua lumeen. Silmiä syttyi joka puolelle, mihin hän vain katsoikin.
Sudewt olivat nyt aivan hiljaa. Ne seisoivat piirissä hänen ympärillään, ja piiri tuli yhä lähemmäksiä
Surku heilutti häntäänsä ja vinkui, mutta kukaan ei vastannut. Hän otti myssyn päästään ja heitti sen ilmaan osoittaakseen, että hän halusi leikkiä niiden kanssa ja oli oikeastaan aika viaton.
Mutta sudet eivät edes vilkaiseet myssyyn. Äkkiä Surku tajusi, että hän oli erehtynyt. Eivät nuo olleet hänen veljiään eikä noiden kanssa voinut olla hauskaa.
Mitä ne muuta kuin säisivät hänet suihinsa; hyvä jos ehtisi edes katua että oli ollut sellainen aasi. Mikä vahinko. Olisi voinut nukkua joka yö, sen sijaan että istuin täällä lumessa ja pakkasessa ja ikäväin niin että olin pakahtua —