”Orlando näki Venäjän lähetystän paviljongista päin tulevan hahmon, joka, olipa se pojan tai tytän hahmo, sillä venäläistyyliset leveät housut ja tunika onnistuivat kätkemään sukupuolen, täytti Orlandon hyvin suurella uteliaisuudella. Henkilä, jonka nimi tai sukupuoli oli hämärän peitossa, oli keskikokoinen, hyvin hoikkarakenteinen, ja hän oli pukeutunut kokonaan osterin väriseen samettiin, jota reunusti jokin tuntematon vihertävä turkis.
Mutta nämä yksityiskohdat hämärtyivät aivan poikkeuksellisen puoleensa vetävyyden tähden joka henki koko olemuksesta. Äärimmäiset ja liioitellut kuvat ja metaforat kääntyivät ja kiertyivät Orlandon mielessä.
Hän kutsui olentoa meloniksi, ananakseksi, oliivipuuksi, smaragdiksi ja ketuksi hangella, kaikkea tätä kolmessa sekunnissa. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tätä, maistanut tätä, nähnyt tämän, vai kaikkea kolmea yhdessä.
(Sillä vaikka meidän ei tule pysähtyä kertomuksessamme hetkeksikään, voimme panna tässä ohimennen merkille, että kaikki hänen vertauskuvansa olivat tuohon aikaan äärimmäisen yksinkertaisia, sopivat hänen aisteihinsa, ja ne oli saatu enimmäkseen asioista, joiden mausta hän oli pitänyt poikasena. Mutta jos hänen aistinsa olivat yksinkertaiset, ne olivat samalla äärimmäisen voimakkaat. Siksipä ei ole syytä pysähtyä ja ryhtyä etsimään asioiden syitä.)… Meloni, smaragdi, kettu hangella ä näin hän ajatteli hurmioituneena, näin hän tuijotti.
Kun poika, sillä voi, sen täytyi olla poika ä kukaan nainen ei voisi luistella niin vauhdikkaasti ja innoittuneesti ä pyyhälsi melkein kärjillään Orlandon ohitse, hän oli valmis raastamaan hiuksiaan tuskissaan siitä, että olento oli hänen omaa sukupuoltaan, ja näin ollen syleileminen tuntui mahdottomalta.
Mutta luistelija tuli lähemmäksi. Sääret, kädet, ryhti olivat pojan, mutta pojalla ei liene koskaan ollut sellaista suuta; sellaisia rintoja; sellaisia silmiä, jotka katsoivat niin kuin ne olisi sukellettu meren pohjasta.
Lopulta tuntematon luistelija päätti retkensä, notkautti äärimmäisen siron niiauksensa kuninkaalle, joka porhalsi ohitse jonkun kamariherran käsipuolessa, ja pysähtyi kokonaan. Hän oli melkein henkäyksen päässä. Hän oli nainen.
Orlando tuijotti; vapisi; häntä kuumotti; hänen tuli kylmä; hän halusi singota itsensä suvisen ilman halki; murskata tammenterhoja tämän jalkojen juuressa; lyödä kättään pyökkejä ja tammia vasten. Todellisuudessa hän nykäisi huuliaan pienten valkeiden hampaiden yllä; avasi ne ehkä puolen tuuman verran ikään kuin puraistakseen; sulki ne ikään kuin olisi puraissut.”
(Virginia Woolf , Orlando s.27 suom. Kirsti Simonsuuri)