Olin viidentoista, kertoi Iris Nemirovsky. Olin venäläisten emigranttien lapsi ja joutunut suomalaiseen kylään metsien perukoille. Oli talvi, vuodenaika, jolloin aurinko menee mailleen kolmelta iltapäivällä ja jäinen maa hehkuu tummin sulin mustana kumottavan taivaan alla.
Kuvitelkaa mielessänne kaksikerroksinen talo, jossa on pienet ikkunat, pitkiä jääkylmiä käytäviä ja seiniä, joiden hirret vielä tuoksuivat pihkasta tahmeina. Talon ympärillä oli kesäisin puutarha, käytäviä ja nurmikko. Talvella kaiken sen peitti tasainen lumi: se oli kylmä tasanko, josta nousi muutama kuusi, jääpeitteinen rottinkituoli ja huvimaja, joka oli puoliksi uponnut lumeen.
Asuin siellä kokonaisen pitkän talven. Me hengitimme terveyttä ja onnea kirkkaina aamuina, kun juoksimme pitkin metsiä ja ajoimme nopeilla, keveillä kelkoilla, mutta jo kolmen maissa iltapäivällä tuli pimeää.
Nemirovsky oli Karjalassa talven 1917. Novellin ”Aino” hän on kirjoitanut paljon myöhemmin ja kaukana lumisesta talvesta Pariisissa. Tämä etäisyys tuo oman hienon sävynsä talven kuvaukseen.
Pohjoisessa voi pelkkä hengittäminen tuoda aitoa fyysistä nautintoa, hän kirjoittaa.