”Jäätyneet ruusut putoilivat kimppuina, kun kuningatar kamarineitoineen käveli ulkosalla. Värikkäät ilmapallot kelluivat ilmassa liikkumatta. Siellä täällä paloi suunnattomia kokkoja, joiden runsaasti suolatut tammet ja seetripuut tekivät liekit vihreiksi, oranssisiksi, ja purppuraisiksi. Mutta miten kiivaasti ne roihusivatkaan, lämpö ei riittänyt sulattamaan jäätä, joka, vaikka se oli ihmeellisen läpinäkyvää, oli kuitenkin lujaa kuin teräs. Se oli todellakin niin kirkasta, että saattoi nähdä usean jalan syvyyteen jäätyneen pyöriäisen tai toisaalla kampelan. Ankeriasparvia makasi liikkumatta tainnuksissa, mutta seikka, oliko niiden tila kuolemantila vai pelkästään elintoimintojen väliaikainen pysähtyminen, jonka lämpö uudelleen elvyttäisi, pohditutti filosofeja. Lontoon sillan lähellä, missä joki oli jäätynyt noin kahdenkymmenen sylen syvyydeltä, saattoi selvästi nähdä haaksirikkoutuneen ruuhilaivan, joka makasi joen pohjassa minne se oli uponnut viime syksynä täydessä omenalastissa. Jokilaivan vanha nainen, joka oli kuljettamassa hedelmiään Surreyn puolella olevalle torille, istui siellä villaisine hartiahuiveineen ja vannehameineen, syli täynnä omenoita, kerta kaikkiaan niin kuin hän olisi juuri ollut palvelemaisillaan asiakasta, vaikka tietty huulien sinerrys vihjaisi totuudesta.”
Virginia Woolfin Orlandossa on hienoa talvikarnevaalin kuvausta. Siinä itse uskomattoman ja ihmeellisen periaate kietoo lukijan. Ja jos karnevaaliin liittyy ajatus että ihmeellinen on totta, niin Woolf toteuttaa sitä periaatetta kuvauksessaan.
Ja tuossa kaikessa on paljon totta; kukkia ja ilmapalloja voi jäädyttää. Mutta kuinka käsitellä polttopuut, niin että ne palaisivat erivärisillä liekeillä. Viimetalvena heittelin suolaa nuotioon mutta en saanut värejä aikaan.