Mitä kieltä tämä on?
Kaupungissa saatto kuljeskella ympäri kapeita tuulisia katuja ja kuvitella lentäviä kajakkeja ja hevosettomia kärrejä vierimässä sielläsuntäällä. Javiimen sielloli vielä markkinahalli, mahtisan tilava rakennus, Abbessan kertoman mukaan sitä oli joskus nimitetty kirkoks, jossoli palvottu ikivanhaa jumalaa, mutt tieto siitä oli kadonnu Lankeemuksessa. Kirkossoli vankat seinät ja somansulosta värillistä lasia jase sijaitsi vehreellä paikalla, sielloli paljo kivilaattojam joita voi käyttää lampaittenja vuohienja sikojen aitaamiseen…
David Mitchellin Pilvikartasto (Sammakko 2008) on osittain scifi-romaani. Sen eräässä jaksossa nuori mies puhuu ylläolevaa sekakieltä. Heimolaiset ovat tulleet suurkaupunkiin markkinoille ja karnevaalimaiseen monien heimojen juhlaan.
Vaihtokauppamarkkinoitten aikaanme laaksolaiset tehtiin mahtisan hyvät kaupat meiän omasta puolesta ja koko Väenkunnan edestä. Kakskymmentä säkkiä riisiä me saatiin suojapeitteistä; kylläjoom ja metallitaoksista saatiin lehmiäja vuotia…
Mä vaihdoin hyvin pian vuohenvillakehruuviltin, kylläjoo , mä sain säkillisen hienoo kahvia, joitakin hyväkuntoisia muoviputkia, lihavia kaurojaja rusinapusseja tummalta kolekoletytöltä, ja muuta kavetta kans mitä enny muista…
Kulttuurin romahtamisen jälkeen myös kielioppi oli romahtanut. Silti Zahry, nuori mies, ei ole mikään murahteleva puhekyvytön puolieläin – hän on virtuoosimainen kertoja.
Yö tuli ja me talssittiin takas meiän varastoille ja vedettiin arpaa vahtivuoroista, sitte alko juhliminen vasituissa asumuksissa joitten nimi oli baari…
Ensikuitenki mentiin musikanttien mukana takas kirkkoon. Sieloli hinkuvinkuja banjot ja kissakalaviulunsoittajat ja arvokas, harvinainen steel-kitara, ja nassakoittain viinaa, jota jokainen heimo oli tuonu näyttääkseen omaa rikkautta ja säkeittäin riemuruohoo, siksku siell misson hilolaisia, voi sun, sielon riemuruohoo.Mä vedin syvät henkoset Woltin piipusta, ja neljän päivän marssi alko tuntua miljuunalta, kylläjoo, riemuruohon tuutulaulut tuuditti mua sinä yönä, sitte alko rummutus…
Kääntäjä Vesa Suominen on onnistunut hienosti soveltaessaan tätä kieliopin romahtamisen jälkeistä puhetta suomeen. Monet sanat ovat romahtaneet toisiinsa kiinni: ja-konjunktioista on tullut päätteitä, monet sanaparit ovat liimautuneet yhteen: ”kylläjoo .. ensikuitenki”.
Kylläjoo ja mäiskis-paun ja pum-pum ja pang-ping-pong johti meitä niinkauanett meiän tanssijain kaviot jymisi ja veri pakkas ja vuodet kulu ja joka rummunlyönnillä taas yks elämä varisi musta pois, kylläjoo, mä näin vilauksen niistä elämistä joissa mun sielu oli koskaan ollu, aina kauaskauas aikaan ennen Lankeemusta, kylläjoo, näin vilahduksen laukkaavan selästä keskeltä hurrikaania, muttmä en kykenis kuvaamaan näkyjä siksku niitä sanoja ei oo enää olemassa…