Adoniksen tarinaa kerrotaan monella tapaa. Myytit ovat sitä parempia mitä enemmän niistä kerrotaan, siksi nuo antiikn myyttien yleisesitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, tai jopa haitaksi, kun kukin teos vuorollaan yrittää tiivistää esimerkiksi Adoniksen tarinaa, ja karsii sen kuolleeksi. Jospa Adoniksen halu ei ollutkaan kahden naisen rakkaudenoppien tulos, maan ja maan alaisen, ihon ja onkaloiden palvontaa, vaan verenperintöä ja Adoniksen vihaa itse rakkautta kohtaan. Ovidius kertoo Metamorfooseissa, että Adonis oli insestin tulos kun Myrrha oli vietellyt isänsä, tai miksi syyttää nuorta naista (kysymys isän vastuusta puuttuu kokonaan) – itse Venus oli mennyt naisen jäseniin ja aiheuttanut tragedian. Himojen herääminen, ja se että ihminen ei ole oikein oma itsensä, on ennen subjektikeskeistä aikaa kuvattu ulkopuolisten voimien vaikutuksena: ei Myrrhalla ollut tahtoa vastustaa Venuksen voimia. Ja kun pahin oli tapahtunut, Venus oli jo palvelijansa, Kupidon, kanssa haavoittamassa muita ihmisiä, ja Myrrha oli yksin.
Kaikki se mitä yhteisö häpeää se heitetään metsään. Tämä lienee luonnon toinen puoli, se ei ole koskematon muille kuin ekodarvinisteille. Sitä on koskettu pahasti, raiskattu on ja kätketty metsään. Kun Myrrhan vatsa paisuu hän häpeää itseään, kuvaavaa on että Myrrha valitsee hirttäytymisen poistumisensa menetelmäksi, kauanko sikiö eläisi vielä, emme tiedä koska jumalat puuttuvat tilanteeseen. Myrrha on juuri pyytämässä pinjalta tukea ja viimeistä palvelusta köyden suhteen, kun jumalat tulevat ja muuttavat Myrrhan itsensä puuksi – ja nuoren pinjan kyljessä näkyy uhkea pullistuma. Siellä se Adonis sitten kasvaa, kuten Ovidius kertoo:
Puussa jo valmistui tuo synnissä siittynyt lapsi
etsien pääsyä pois ulos rungosta, synnyttäjästään,
kun oli suljettu puun kovan sisään paisuva vatsa.
Taakasta pullistuu emo, eikä hän voi sitä tuskaa
kertoa, päästäjäkseen Lucinaa kutsuu luokseen.
Niin kuin synnyttäjät puu taipuu silti nyt kaareen,
huokailee valitellen ja kostuu kyynelistänsä.
Kärsivän oksien luo Lucina, kas, säälivä saapuu,
oikaisee kädet päälle ja lausuu synnytysloitsun.
Halkeilee puun kaarna, ja kohta sen aukosta potra
parkuva putkahtaa ulos poika …
( Ovidius X,503 – 513, suom. Alpo Rönty)
Nyt ymmärrämme sen, miksi Adoniksesta tuli kauniimpi kuin yhdestäkään muusta pojasta, hänen vartensa oli solakka kuin pinja, oikeastaan hän oli itse solakkuus. Kun Venus näki hänet, hän teloi itsensä Kupidon nuolten kanssa hätäillessään. Näin häntä jo huimasi ja pyörrytti, kun hän asettui ruohikkoon loikoilemaan asettuneen Adoniksen viereen.
Siinä on ruohikkoa, ihoa ja ruohikkoa, tuulta ja loputonta hyväilyä, mutta Venus – tuo joka haavoittaa toisten sydämiä – alkaa olla sisäisesti riekaleina.