”Sinä päivänä minä solmin itselleni seppeleen
tillinoksista, ruusuista ja leukoijankukista
ja kaadan sekoitusmaljasta Ptelean viiniä.
Loikoilen pitkälläni tulen ääressä
ja joku saa paahtaa papuja hiilloksessa.
Allani on kyynärän paksuinen lehvävuode,
tehty mintusta ja sellerin poimituista lehdistä.”
Theokritos Id 7 suom. Marianna Tynni s.37 r. 63-69
Missä vaiheessa ihminen huomasi, että kukkia ei kannata kantaa pään ympärille kiedottuna punoksena, vaan ne voi laittaa maljakkoon. Tässä Theokritoksen paimenrunossa seppeleen tekeminen on lupaus, sitten kun poissa ollut rakastettu palaa takaisin, paimen juhlii paluuta seppelle päässä. Hetken juhlistaminen tapahtuu punomalla seppele. Väheksymättä nyt kukkamaljakkoon tehdyn asetelman mahdollisuuksia, on ihailtava tuota helleenien oivaltavaa suhdetta juhlistettavaan hetkeen – tekemällä kehä, punomalla kahle joka ei kiristä.
Tuon runon paimen on erityisen vahvojen tuoksujen keskellä; seppelpunoksessa on tilliä ja loikoilualustalla on sellerinlehtiä. Ne ovat merkkejä siitä, että on juuri noitten yrttien aika kun rakastettu palaa. Mikäs siinä on loikoillessa, kun rakastettu paahtaa papuja. Tällainen seppele punotaan selvästikin siis elokuussa.
Mitähän heinäkuun loppupuolen seppeleeseen kuuluu? Valkoapilaa tietysti ja jotain muuta tuoksuvaa, mitä? Loikoilualustaan tulee puolen metrin kerros horsmankukkia, ja joukkoon runsaasti mesiangervoa tuoksua antamaan. Viiniin sekoitetaan mustikkaa…