Juutalaisessa perinteessä kuoleman enkelillä on saapuessaan yllään asu jossa on pelkkiä silmiä – se on tuhansia katseita täynnä. Usein tuota enkeliä on verrattu massamediaan – se on kaiken loppu tuhansien kameroiden näkemänä – vai onko kysessä tuhannen henkilökohtaista näkemystä?
Filosofi Rafal Capurro tekee selvän eron massamedian ja interaktiivisen median välillä. Se että verkossa ihmiset puhuvat itse, ilmaisevat itse asiansa on eettisessä mielessä ratkaisevasti eri asia kuin se että ihmistä niinsanotusti haastatellaan.
Capurro erottaa kaksi julkisesti esille tulemisen tapaa, joko ilmaiset itse itseäsi tai ulkopuolinen journalisti välittää sinun asiasi (selbstdarstellung und fremddarstellung). Eettisessä mielessä edellinen on olennaisempi, jos arvostetaan sitä, että ihminen on olento joka osaa ilmaista itse itsensä, ja jolta voi kysyä ja joka vastaa sinulle.
Capurron esimerkki käsittelee aidsia, sen journalistisia esitämisiä massamediassa sekä toisaalta aids-blogeja, joissa ihmiset itse kertovat tilanteestaan.
Tässä kohtaa iskee epäilys, sillä eikö juuri kaikkein vaikeinta ole kertoa itse omasta tilanteestaan. Jos yritän kertoa omastani, niin se muuttuu aina aivan toiseksi. Kun blogeista lukee ”henkilökohtaisen kokemuksen” päivittäistä kavalkadia, puhetta, jossa kielen suomenlahdet ovat jo niin hapettomia ja kuolleita, että elävä kokemus vilahtaa kuin yksinäinen särki silloin tällöin.
Ihmisille tarjoutuu paljon mahdollisuuksia kirjoittaa ja puhua omalta kannaltaan, kertoa omastakokemuksestaan, ilmaista henkilökohtainen kokemuksensa. Itseilmaisun ja selbstdarstellungin ongelma on mielestäni tämä: erehdytään luulemaan, että ihminen hallitsisi kielensä.
Kuka ottaisi läheisen ihmisen vastuun ja sanoisi blogin kirjoittajalle, että eihän tuossa ole kokemusta eikä henkilökohtaisuutta. Riitääkö sinulle, että sinä vain päivität noita heikoksi käyneitä kuvauslauseita, samoja hapettomia lausahduksia, joita lähes kuka tahansa puhetta tuottava käyttää.
(2009)