Hieno lumiluku avaa Michael Cunninghamin Lumikuningatar romaanin (suom. Raimo Salminen). Sen aiheena on lumipeite, joka kestää aamuhetken, ennen kuin muuttuu taas sohjoksi.
Niinkuin tänä maaliskuisena aamuna, kun keväinen valo huikaisee uudella lumella kuin juuri ostettu, kertakäyttöinen, puhtautta huokuva toppaliivi, joka on likainen jo iltapäivällä.
Mutta Cunninhamin romaanissa on vielä aamu. Avonaiseksi jääneestä ikkunasta pyryttää lunta sisään makuuhuoneeseen. Onko se unta vai totta? Tyler irrottautuu Bethin kyljestä varovaisesti nousee sängystä sulkeakseen ikkunan.
”Kello ei vielä ole edes kuutta. Ulkona on valkoista joka puolella. Vanhat lumikasat, jotka on monen päivän aikana aurattu viereiseen pysäköintialueen reunoille – jotka ovat kiteytyneet harmaiksi iljettävien nokipaljettien laikuttamiksi pienoisvuoriksi – ovat nyt, toistaiseksi kuin alppeja..” (22)
Likainen ja sohjoinen Bushwick New Yorkissa on hetken aikaa puhdas, huikaiseva. Yön viileys on tuonut lumen, laskenut sen sohjon ja likaisen lumen päälle – ”huvenneen, mutta yhä elossa olevan toivon tuntua”.
”Nyt sataa uutta lunta, vakuuttavaa ja moitteetonta lunta jossa on häivähdys siunausta, ikään kuin jokin firma jonka tehtävänä on toimittaa kaupungin paremmille alueille rauhaa, hiljaisuutta ja sopusointua olisi erehtynyt osoitteesta.”
Toivo on kuitenkin jo huvennut, ihmiset liikkuvat lannistuneina
Ihmisiä ”laahustaa velvollisuudentuntoisina minimipalkkaa maksaviin työpaikkoihinsa (…) On vaikea seistä ikkunassa katselemassa kuinka lumihiutaleet leijailevat ylitsepursuavien roskapönttöjen päälle (…) ajattelematta kuinka lumi ennen pitkää rappeutuu likaisenharmaaksi sohjoksi ja ruskeiksi, nilkansyvyisiksi kadunkulmalätäköiksi, joihin sitten ilmestyy kellumaan tupakantumppeja ja palloksi rutistettuja purukumien tinapaperikääreitä (narrinhopeaa).”