Kategoria: Yleinen

Juolaheinä, sitkeä tapaus

Se on juuri tuo juola juolavehnässä, tuo juuri etenee valkoisena juovana, se kulkee aivan maan pinnan alla. Nerokkaat kasvimyrkkyjen kehittelijät tarttuivat myös tähän juolaan. He kehittivät myrkyt sellaisiksi, että juuret itse saavat kuljettaa ne perille, jokaiseen kolkkaan asti.

Silloin, kun en ole virittynyt kasvitarhamielelle voin katsella juolavehnän juurten kiinnostavia solmukohtia. Ne ovat kuin asemia, joista juuri voi haarautua uuteen suuntaan tai nousta maanpintaan heinäksi. Silloinkaan en ole kiinnostunut muusta kuin juurista. Minulla ei ole käsitystä siitä, miksi tuo juuristo kuuluu juolavehnään. Juurten perusteella nimettynä se on juuriheinä, tai osuvin nimi olisi vanhan kansan käyttämä juola, pelkkä juuriston juola.

Juolaheinä, on maan alla kulkevan juuren tekemä juova, jopa niin että kun juuri kuolee, niin sen tekemä juova jää pilkkomaan ja murustamaan maata.

Kun olen kasvimaavireessä, en pidä siitä miten juolaheinä häiritsee taimia kaalimaalla.

Pöyhiessäni kaalimaata, tunnen juolaheinän vain vaaleana juurakkona, joka leviää ja tekee olot ahtaaksi muille juurille. Talikkotuntumalla voin sanoa, miten ne ovat vahvistuneet hurjasti tänä keväänä. Paljon on satanut jo kesäkuun alkuun mennessä, juuret ovat vahvistuneet ja levinneet alkukevääseen verrattuna.

Tunnen henkilökohtaisena ärsytyksenä sen, että kohta maassa ei ole tilaa kaalten juurille.

Tuntuu kuin minun jalkani peiton alla kohtaisivat sinne tunkevia toisia jalkoja, kylmiä varpaita. Tämä tuli mieleen, kun katsoin videolta, miten rönsyilevä juuri hivuttaa muita juuria ja valtaa itselleen tilaa. Juurten liikettä katsoessani koin sitä tunnetta, kun lämmin peitto liukuu pois jaloiltani. Tämä on niin kasvimaista: kun nukun, haluan että jaloilla on rauhallista tilaa peiton alla.

Myöhemmin samaa tunne palaa, kun huomaan pitkiä heiniä kiusaamassa kaatlen latvoja. Heinät ovat nousseet kaalintaimien ylle ja kaartuvat alas koskettelemaan taimien herkkiä latvoja. Kasvukärki on niin herkkä. Kun heinä heiluu tuulessa, huomaan miten ärsyttävästi se koskettelee kaalin latvaa. Aivan kuin joku kutittelisi heinällä nenääni, enkä voisi liikahtaakaan. Pelkään, että se jatkuu päivästä toiseen.

Joskus yöt mullan alla voivat olla hankalia, mutta onneksi on aamu. Ja aamun lehti. Olen huomannut, että juolaheinällä on vaikeuksia tunkea maalle levitetyn sanomalehtipinnan läpi. Kun juurten penkominen ja syrjään heittäminen on heikentänyt juolaheinän kasvuvoimaa, se ei näytä kasvavan lehden läpi. Kuiva sanomalehti oli kova vastus viime kesänä, kun oli kuivaa. Nyt on niin märäkää, että vettyneen lehden läpi voi helposti työntää sormen. Mutta luotan siihen, että juolaheinä ei yritä pintaan, että sen kasvupisteet eivät löydä aukkoa. Toivon että se ei osaa tulla lehden läpi, vaikka muuten se pystyy halkaisemaan paksun ja tiiviin saven läpi.

Ruoho on noussut ja kasvien tasavalta

Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !

Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.

Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.

Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?

Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.

Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.

Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.

Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.

Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.

Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.

Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.

Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.

Silti koivunmahla nousee Ukrainassa

Otteita ukrainalaisen kirjailija Nelia Vakhovskan esseestä Koivunmahla (der Standard 9.4.2022. )

Kuukausi sotaa on kulunut kuin yksi päivä. Pitkä synkkä päivä, jonka aikana joudun oppimaan paljon dissosiaatiosta. Siitä, kuinka psyyke irtoaa kehosta, tekee siitä oudosti toimivan, kuin nivelletty tyyny.

Kiovan kadulla havaitsen jotain poikkeuksellista. Vanhempi mies on asettanut tuolin keskelle pientä puistoa, istuutunut aurinkoon, ja on lukevinaan. Oikeastaan hän on varsin huomiota herättävä, koska viereisissä koivuissa on suuria pulloja tai purkkeja, joihin valuu keväistä mahlaa. Varis lähestyy ja yrittää juoda koivunmahlaa. mies nousee ylös ja häätää sen pois. Lintu palaa muutaman pian ja tekee uuden yrityksen.

kuvakaappaus you tube videosta

En voi millään uskoa, kuinka voin huvittua tästä, vaikka sydämeni painaa niin mustana? Hetken aikaa olen pelkkää havaintoa, kylven kevään auringonsäteissä ja hengitän rauhaa niin syvään kuin pystyn, tavoitteen sitä juotavaksi kuin koivunmahlaa kaunana Rivnessä Luoteis-Ukrainassa, 350 kilometrin päässä täältä Kiovasta.

Musta taakka

Dissosiaatioon suositellaan rutiineja – jatketaan toimia joita on aina tehty, että keho ja psyyke löytäisivät taas toisensa.

Palaan nuoruuteni kokemuksiin Rivnessä, kun toimitin vakavasti sairaalle äidilleni lääkkeitä, eikä löytynyt. …Menetin otteeni ennen kaikkea hammashoitoon liittyvissä asioissa. Terveysjärjestelmässä toteutetun uusliberalistisen uudistuksen seurauksena pikkukaupungin asukkaiden oli hakeuduttava yksityisiin hammaslääkäreihin. Sodan lähestyessä lääkärit evakuoituivat. Julkisen sairaalan pieni vastaanotto oli elvytettävä, mutta sieltä puuttui lähes kaikki.

Silti taulussa apteekin seinällä luki yhä ”kolmesta viiteen kappaletta kumpaankin ylä- ja alaleukaan”, lista on valtava, ja pyydän myyjää täsmentämään. Vastaus on hämmästyttävä: ”Jäljellä on vain etuhampaisiin”. Katsomme myyjän kanssa toisiamme silmiin ja ajattelemme räjähdysaaltoja. Hän auttaa minua pihtien kanssa ja lisää pyytämättä vielä vaikeasti saatavaa lääkettä hammassärkyyn. Kumpikin yrittää huomaamatta pyyhkiä kyyneleitä.

Päätän spontaanisti lähteä Kiovasta pikkukaupunkiini…. ajan tutun esikaupungin kautta, sieltä on evakuoitu joukko 10-16-vuotiaita lapsia. Kaikki heidät on raiskattu. Psykologit eivät tiedä, miten auttaa kaikkia kerralla.

Rajda, pieni tuttu kylä oli ollut kolme viikkoa miehitettynä. Sen asukkaat eivät tehneet vastarintaa. Aluksi venäläiset olivat ystävällisiä ja kilttejä lapsia kohtaan. Myöhemmin, ” omatoimisuuden” aikana, he alkoivat tehdä ryöstöretkiä, pakottivat vanhoja miehiä kaivamaan juoksuhautoja heidän puolestaan.

Puhelin kiellettiin. Panssarivaunut ampuivat kohti kieltoa rikkoneiden taloja. Joskus ilman syytä, pelotellakseen. Oli mahdollista paeta jalan metsän läpi; yksi nainen ja hänen raskaana oleva tyttärensä onnistuivat siinä. He viettivät yön niityllä pakkasessa.

Viisas valkoinen mies kertoo maalleni mestarillisella saksan kielellä, että on parempi antautua ja pysyä hengissä, jotta vältytään ”sanoinkuvaamattomalta kärsimykseltä”. Toiset viisaat vaativat pasifismia, että Ukrainaan ei saa toimittaa aseita, jotta kahden suurvallan sota välytettäisiin. Kaikki nämä herrat, joilla on pakkomielteenä kaikkitietävä länsimainen asenne, näyttävät olevan sokeita yhdessä suhteessa – Ukrainalle itselleen he ovat kaukana kaikesta humanismista. ”Putin kohtelee Ukrainaa kuin naista”, sanoo Femen-aktivisti Inna Shevchenko. Vallanhimoinen ”Venäjän maiden keräilijä” ei ole koskaan salannut tätä. Mutta toisin kuin rouva Itävalta, joka on tehnyt olonsa mukavaksi, pullean kukkaronsa kanssa käpertymällä venäläisten syliin, Putin vaatii Ukrainaa ”de-ukrainalisoitavaksi” – ryöstettäväksi, raiskattavaksi, kidnapattavaksi, ”leirille” viuetäväksi, ammuttavaksi, panssarivaunujen yli ajettavaksi ja upotettavaksi pitkään ”Donetskin kansantasavallan yöhön”. Prosessissa syntyvät ruumiit eivät kuitenkaan häiritse näitä kahta fiksua herrasmiestä.

Voimaton ja armoilla oleva

Putinin lisäksi kaikki suurvallat kohtelevat Ukrainaa kuin naista – voimatonta ja antautunutta naista, joka yllättäen voi taistellakin vastaan. Suurvallat mittaavat kupeiltaan tykinpiippujensa pituuden ja talouspeniksensä koon. Niiltä tarvitaan kerskailuun ja sotilasbudjettien kasvattamiseen. Naisen, joka vuotaa verta on huudettava tullakseen kuulluksi.

Maaseudulla 70-vuotiaan isäni kanssa olen rikollisen onnellinen. Tämä pieni kaupunki on välttynyt miehityksen kauhuilta. Hän itse on säästynyt luodeilta ja sirpaleilta, omin käsin tehty juoksuhauta on testaamatta. Pommitettu kylä menetti kahdeksan ihmistä ja useita kymmeniä taloja ja rakennuksia. Nyt elämä on hiljalleen palaamassa, taannoin mainostettiin jopa paikallista sushia. Isäni kantaa koivumahlaa metsästä. Kohotamme maljan mahlaa ja juomme rauhanneuvotteluille. Yöllä ajattelen Mariupolia ja Donbassia ja näen jälleen mustuuden.

Otteet DeepL -käännöskone ja Risto Niemi-Pynttäri

Lumimyrsky tuivertaa ihmistä

Saunoessani kävin ulkona vilvoittelemassa, kolme kertaa, kuten tapani oli. Huomasin, että lumimyrskyssä lämpö häipyy iholta yllättävän nopeaan.

Odottelen kylpytarvikkeita ja pyyhettä. Hän on tuomassa niitä, ponnistelee lumimyrskyssä saunalle, niin kuvittelen, ja jättää korillisen oven taa ja lähtee.

Miten selviän saunalta taloon, koska minulla ei ole lämpimiä vaatteita ?Ennen pitkää pitää syöksyä myrskyyn ja yrittää päästä taloon, joka on tuolla rappujen yläpäässä. Minulla ole muuta suojaa kuin pyyhe.

Odotan. Heitän löylyä, lämmitän luitani. Ensimmäisellä kerralla kokeilen miten kylmältä myrskyssä tuntuu ja palaan kohta joelta takaisin. Sitten lämmittelen, kuumennan ja rohkenen ulos lumituiskuun. Toisella kerralla kokeilen, että miten pitkälle pystyn ponnistelemaan niin, että minulla on vielä voimia palata saunalle takaisin lämmittelemään. En pääse puoleenväliin asti.

Yö oli jo pitkällä, kiuaskivet haalenivat. Odotan. ennen kun lähden viimeiseen yritykseen. Nyt istun lämpimässä huoneessa, kädessäni höyryävä kupillinen mustaa pehmeää teetä. En muista miten olin onnistunut pääsemään myrskyn läpi.

LUMIMYRSKY -teemaa on kertynut tänne.

Risti vai rosmariini

Heräsin rosmariinin tuoksuun. Kuolleelta vaikuttaneen yrttikasvin runkoon oli ilmestynyt pieniä, neulasmaisia lehtiä. Luulin että kaikki kolme rosmariiniruukkua olisivat kuolleet talven aikana. Nyt tuo pitkään vihreänä pysytellyt näytti aloittavan uudestaan, varren keskiosassa lehdet olivat jo kasvamassa.

Mikä tahansa kuollut ei kuitenkaan herää henkiin, ja vaikka Raamatun kertomus versomaan puhjenneesta oksasta on lohdullinen, se kertoo silti käänteestä jolloin rikas kasvituntemus sai väistyä henkisten ihmeiden tieltä. Versominen on ihme, kuolleen oksan virkoaminen puolestaan on uskonnollinen symboli.

Silti, eräs mukava pääsiäistapa on valmistaa ristinpuu, joka työntää versoa ja vihreää lehteä. Käytännön katoliset koristevat ristin muoviruusuin ja lehdin, parfymoivan sellaisen. Näin korostetaan huomaamatta sitä, miten kasvikulttuurit ovat aivan hunningolla.

Viheriöivän ristin voi hyvinkin tehdä – ja on varmaan useinkin tehty – pajupuusta tai terijoen salavasta. Voisin hyvin uskoa, että lepotilassa jouluna kaadettu salava ja silloin nikkaoitu risti voisi odottaa ulkona niin kauan, että muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä sen voisi tuoda lämpimään sisälle. Kyllä se versoisi ja vihertäisi.

Se olisi kevään, ja luonnonuskonnon pikemminkin kuin tämän uskonnon symboli, joka kiusallaankin juhlii kuolemaa keväällä. Ristille naulitun kärsimystä on näin nostettu varoittamaan ihmisessä 0rastavasta vitaalisuudesta.

Rosmariinipuskan herääminen, sen tuoksu, on pieni ihme. Mutta enää en tee sitä virhettä, että jätän talvehtivan yrtin lämpimään huoneeseen. Sen täytyy antaa horrostaa rauhassa jossain viileässä, mutta ei pakkaskylmässä paikassa.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Aamut vaalenivat hitaasti

Korkeapaineesta syntyi vaikutelma aivan kuin ilma kaikkoaisi, tähtien kylmät tulet sekä kuu näyttivät etääntyvän, jäljellä oli syvä ja laakea maljamainen avaruus, jäätynyt ja pirteä. Aamut vaalenivat hitaasti, olivat kauniita. Ensin oli ripaus jäätä, sitten kahden päivän kuluttua valkoista kuuraa. Päivännousun aikaan tien takainen niitty oli jäässä, jättäen komean, tumman puron kiemurtelemaan sulana puitten alta kohti laaksoa.

Yökävelyn alku

Koko sen kylmän päivän ajan pysyi lakeudelle levittäytynyt maaseutu seisahtaneena, pysähtyneenä. Viisi astetta jäätymispisteen alapuolella, maa pieksettynä. Pilvet pidättivät lunta joka ei satanut. Lähiöiden koulut oli suljettu, ihmiset kotiin jääneinä, jalkakäytävät liukkaina, ja tiet mustaa jäätä. Aurinko kuljetti ohutta paperia taivaan yli. Sitten, juuri ennen pimeää lumi tuli – sitä putosi viisi tuntia taukoamatta, sitä kertyi nelisen senttiä tunnissa.

Olin pöytäni ääressä sen illan, yritin työskennellä, sään takia levottomana pysähtelin, seisoskelin, katselin ulos ikkunasta. Katuvalo avasi keltaisen kiilan, jonka läpi lumi laskeutui, lihavat hiutaleet kookkaita kuin hehkuvat hiilet.

Kahdeksan aikoihin lumisade hellitti. Tuntia myöhemmin lähdin kävelylle, termospullossa lämmintä punaviiniä. Kävelin pari kilometria pitkin pimeää syrjäistä tietä missä lumi oli puhdasta ja vailla jälkiä. Asutus harveni.  Jossain verhot syrjässä ikkunoista, perheillat menossa, tv-vastaanotinten välke ja vellonta. Kylmä tunkeutui kuin piuha syvälle nenääni. Tähtien joukko, kuu valeli kaiken hopeallaan.

Aurora borealis

Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä. 

Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.