LUOTTAMUS VENTOVIERAISIIN


Nykyisen epäluottamuksen ilmastossa tuntuu yllättävältä, että verkkoon on syntynyt ventovieraiden välistä luottamusta vahvistavia systeemejä – kuten airbnb. Yksiöni Jyväskylässä on airbnb -välityksessä.

Matkoillakin käytän aibnb:tä mieluummin kuin hotellia. Vieraitten ihmisten keskinäinen luottamus on osoittautunut sen arvoiseksi. Välttelen asuntosijoittajien kolkosti sisustettuja huoneita, mutta miksi en luottaisi ihmiseen, joka tarjoaa joutilasta asuntoaan majoitukseen.

Eräs airbnb:n perustajista Joe Gebbia törmäsi systeemin ongelmiin heti alkuvaiheessa.  Puhelinpäivystyksessä tuolloin riitti painajaismaisia tilanteita: joskus matkaaja on oven takana vieraassa kaupungissa, eikä asunnon vuokraajaa näy missään; joskus vuokralle annettu asunto on hajotettu eikä tekijöitä löydy mistään.

Nuo ovat ongelmia, jotka tulevat ensin jokaisen mieleen, kun yksityismajoituksesta puhutaan. Kyllästyttävän usein olen joutunut selittämään, että tämä on ihan luontevaa ja turvallista.

Monet ongelmat airbnb:ssä on ratkaistu taitavasti suunnitellun verkkojärjestelmän avulla.  Minä en ole unohtanut kertaakaan järjestää oven avausta matkustajalle, vaikka muuten unohtelen kaikenlaista, koska  automaatti lähettää muistutukset.  Airbnb tarjoaa myös isot, ja paljon mainostetut, takuut asunnolle.

Systeemiä olennaisempaa on se, miten airbnb vahvistaa luottamusta vieraisiin ihmisiin. Toki tunnistan itsessäni taipumuksen luottaa liikaakin tuntemattomiin, se on kuitenkin saanut peruteltua vahvistusta. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat majoittuneet asuntooni, yleensä kokemus on ollut myönteinen.

Ihmisiin tulee uskoa, ja heille tulee antaa mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

Muistan, että tällainen luottamus tuntemattomaan oli myös filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen politiikan peruskiviä.  Hänen panoksensa jälleenrakentamiseen toisen maailmansodan loputtua, suuntautui ihmisten välisen luottamuksen korostamiseen.

Käsite ”bad faith” viittasi yleiseen, sodan jälkeiseen, epäluuloon jokaista vierasta ihmistä kohtaan. Lähes paranoiaksi kasvanut epäluulo synnytti massiivisia turvallisuuspalveluja ja kontrolleja.

Ne olivat epäluottamuksen järjestelmiä, joiden mukaan vieraaseen ei voi luottaa ennen kuin tämä on todistanut luotettavuutensa.  Päinvastainen – luottamusta rakentava politiikka – puolestaan perustuu vain jälkikäteis-kontrolliin: vasta luottamuksen pettäminen johtaa kuulusteluihin.

Airbnb on rakentanut verkko-alustan, jonka avulla voit yöpyä tuntemattoman ihmisen asunnossa, tai voit majoittaa vieraan asuntoosi. Airbnb:n asiakkaiden tulee antaa palautetta kokemuksistaan, ja näin huonot asunnot saavat vähemmän asukkeja. Toisaalta vierailijat tietävät että heidän on parasta noudattaa talon sääntöjä. Jos tupakoit kämpässä, seuraavaa asuntoa on varmaankin vaikea saada.

Ei kuitenkaan tarvita, kuin yksi tutkimus, niin paljastuu kuinka vaikeaa on lisätä luottamusta erilaisten välille. Yhdysvalloissa airbnb vuokrauspyyntöjen hylkäämisiä tapahtuu mustille enemmän kuin muille. Vuonna 2016 tutkitusta 6000 hylkäyksestä afrikkalais-amerikkalaisilta kuulostavat nimet johtivat tilastoa 16% prosentilla verrattuna muihin.

Tutkimustulos herätti kohun ja synnytti #AirbnbWhiteBlack -kampanjan, jossa ihmiset kertoivat hylätyistä varauksistaan.

Olen huomannut samaa Suomessa. Jostain syystä eestiläiset perustelevat varauksessaan matkansa syyn hämmästyttävän yksityiskohtaisesti.  He ilmeisesti kokevat, että heitä epäillään.

Airbnb tuntuu olevan suhteellisen voimaton perusteetonta diskriminointia kohtaan: vaikka henkilötiedot on varmistettu, vaikka vuokraaja voi suosituksista lukea, kuinka luotettava henkilö on kyseessä, silti joidenkin ihmisryhmien pyyntöjä hylätään.

Airbnb kyllä uhkaa sanktioilla niitä vuokraajia, jotka usein hylkäävät vuokrauspyyntöjä. Minäkin lähestyin muutaman kuukauden sanktion rajaa, olin hylännyt pyyntöjä koska tarvitsen asuntoa ajoittain itsellenikin.

 

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.

 

 

Makujen herättämisen kolme vaihetta

Ruokakulttuuriin liittyvä versio adventista on juhla-aterian lähestymisen kolmas vaihe –  se etenemisen järjestys, missä ollaan menossa viljan ja juuresten jälkeen.

1. Hyvä puuro on ensimmäisen adventin. Riisipuuro on  maidossa hauduttamisen myötä tullut suomalainen. Puurossa voisi toki maistua enemmän seimen pohja, kokojyvävehnä tai speltti, sekä maidon imetys ja imeytyminen.

2.Toinen adventti on uunijuuresten. Hienoisesti  maustettujen, öljyttyjen, niin etteivät ota porkkanan, punajuuren, lantun paikkaa.

3. Kalasäilykkeet, suutarinlohi, maustesillit, savustetut muikut marinadissa…

Voidaan myös ajatella että adventti ei ole pelkästään viivytetty menu, vaan aistien herättämisen kolme vaihetta. Renessanssikokki, gastronomi Billat-Savarin kiinnitti huomion olennaiseen ja silloin kun puhui ruokalajista aistin herättämisenä. ”Makuvaikutelmien järjestys” luvussa hän sanoo, että suussa voi olla kahden tai korkeintaan kome makuvaikutelmaa:

”saman nielemistapahtuman aikana voi tuntea peräkkäin toisen ja kolmannenkin aistimuksen, jotka asteittain heikkenevät, ja joita tarkoitetaan sanoilla jälkimaku, tuoksu ja polte.” (Brillat-Savarin Maun fysiologia,s46)

Aistien herättelijä luottaa kolmeen vaiheeseen, kun adventti tulee kielen kärjeltä leviää kitalaelle, asettuu peremmälle.

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle, kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.

Kolmas karva olkoon merkkinä

Kolme käpälän jälkeä

Imurille kolmas pistoke

NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille

Kätevät leikit ja LifeHack videot

Muovipulloista voi koota nerokkaan ja yksinkertaisen aurinkopaneelin mökille. Olenkin jo kerännyt varastoon muutaman kassillisen juomavesipulloja. Vielä viitisenkymmentä pulloa, niin voin maalata kaikki ne mustiksi ja valmistaa kehikon lämpöä keräämään. Ehkä ensi kevättalvella systeemi on valmis testattavaksi.

Pitää vielä harkita, koska you tubesta löytyi toinenkin lämmönkeräysmenetelmä. Se tehdään muovisesta rumpuputkesta, joka taivutetaan kehikkoon lämpöä omaksuvaksi pinnaksi. Lämmin vesi johdetaan siten patteriin mökin sisälle. Nerokasta.

You tubessa rehottaa digiajan niksipirkka, LifeHack klipit. Oivaltavat pikku niksit, tai hakit, jotka määritellään tehokkaiksi mutta tökeröiltä näyttäviksi ratkaisuiksi. Tähän voisin vielä lisätä sen, että uuskätevyys ei maksa mitään. Kunhan LifeHackit kehittyvät kuten wikipedia, niin voimme ehkä irrota uusavuttomuudelle rakentuvasta, kalliista elämäntavasta.

Porakone on fallinen laite, jonka käyttömahdollisuudet tuntuvat loputtomilta. Siihen voi kiinnittää teriä, vatkaimia ja hiomalaitteita. Siitä voi tehdä pumpun tai pölynimurin, rajana on vain tylsä rutiini ja mielikuvituksen puute.

Porakone on kuin kirves talonpojan käsissä. Se on itse kätevyys, se kehittyi aikana, jolloin tallin seinällä naulassa roikkuivat saha, vasara, hamppuköysi, hohtimet sekä kirves. Nämä välineet ovat luoneet kätevyyden, siis kyvyn käyttää muutamaa työkalua lukemattomiin eri tehtäviin. Kätevyys, sananmukaisesti siinä työkalu on kasvanut ja kehittynyt kädessä.

Tunnustan, että minulta puuttuu kätevyyttä. Olen tumpelo varsinkin rakentamiseen kuuluvissa asioissa. Mutta toisaalta, joissain asioissa olen niin kätevä että yllätyn itsekin.  Tosin eniten yllättyvät ne, jotka näkevät touhuni. Varsinkin silloin kun kokeilen sellaista niksiä, jossa asia tehdään nurinpäin, hullunkurisesti, vähäpätöisen oloisesti ja joskus yllättävän tehokkaasti. LifeHack -tyyppi siis.

Olen huomannut, että LifeHack videoklippien katselu toimii testinä: niitä katsoessani joudun arvioimaan mitkä ovat oivalluksia mitkä vitsejä. Enää en tee paperiliittimestä pientä ruuvimeisseliä, jolla avaisin vanhan läppärini tai kiristäisin silmälasinsankoja. Sen metalli on liian pehmoista. Litteäksi hakattu rautanaula on kova ja hyvä siihen tarkoitukseen.

Ihmettelen LifeHackien kuvakerrontaa. Kaikkien ohjekirjojen vastaisesti siinä ei ilmoiteta tehtävää ensin. Siinä ei sanota, että näin käytät porakonetta harppina ja piirrät sillä ympyröitä. Ei. Ensin on pöydällä porakone, pätkä rautalankaa ja välähdys seinästä.

Ehkä kuvaustapa kertoo, että kyse on loputakin leikistä. Ensin meillä on lelut pöydällä, sitten niillä tehdään jotakin mikä selviää vasta lopussa. Rautalanka taivutetaan niin että pora pyöräyttää ympyrän seinään, johon tehdään isoa (turhan tuntuista) reikää.

Leikki porakoneella näyttää minusta toimivan kuten kieli ja metaforinen lause. Sinulla on porakone ja jokin aivan eri laatikosta otettu juttu, sakset tai haarukka keittiövälineistä. Joskus porakone ja kalastusvälineet (niiden kanssa saatan istua pitkäänkin, keksimättä mitään).

Metafora on työkalu, jonka jumala unohti maan päälle. Tuo vanha luonnehdinta vaikuttaa osuvalta, kun katselen LifeHack klippejä.

Toisaalta, kun hyväksytään työkaluilla leikkiminen, niin pilan päiten tehtyjä Life Hack -ohjeitakaan ei voi kieltää. Samoin kuin kalastustaiat muinoin: kirkon kiertäminen hevosenlänget kaulassa tekee sinut naurunalaiseksi, ja siihen se taika oli tarkoitettukin. Mutta välkkyvän esineen tai hajusyötin uhraaminen voi toimia.

LifeHackit testaavat katsojan hoksottimia. Kuvakerronta niksiklipeissä tuntuu puhuttelevan juuri hoksottimia, noita mentaaleja työvälineitä, jotka otetaan esille kun kohdataan ratkaisematon pulma. Hoksottimet ennakoivat jo kyborgimaista prosessia, jossa ihmisestä tulee hoksontin, kun työkalut rakentuvat ihmisen sisään.

Aavistan, että monet nurinkurisesti tehdyt kokeiluni ovat pelkästään naurettavia. Teen niitä yksin ja hävitän vähin äänin, jotkut tosin jäävät kiusallisesti muistuttamaan tee-se-itse virityksistäni.

Voi olla että yhtä naurettavaa on usko vallankumoukseen tässä yhteydessä. Tai ehkäpä teknologinen edistys vaatii vain pientä silausta, niksipirkan temppua, pientä elettä joka siirtää kaiken hyödyn välittömästi tekijälle itselleen. Tästä haaveilen porakone kädessä. Pelle pelottomat ovat pellejä, mutta heille myös sattuu oivalluksia.

 

Ei ostomultaa

Tänään kuulin radiosta lauseen ”tuoretta multaa”, ensin lause kuulosti puutarhatöihin liittyvältä. Sitten se kuulosti järjettömältä; eihän multa ole koskaan tuoretta. Kohta tajusin puhujan tarkoittavan vasta ostettua multaa, joka vaihdetaan ruukuissa vanhan tilalle.

Ei, ei ostomultaa missään nimessä.

Multa olisi sekoitettava itse, ja kullekin kasvilajille tarvittaisiin vielä omat hienosäätönsä. Muovipussitettu turvemulta tai ruokamulta voivat olla helppoja, ja jopa parempia kuin mitä minä saan aikaiseksi, mutta niistä puuttuu sielu. Ne ovat steriilejä ja tarjoavat parhaimmillaankin vain neutraalin pohjan tosi mullan kehittelylle.

Koivunlehtikomposti antaa multaa, mikä ei ole hapanta, siksi se johtaa happamuuden vastaista taistelua puutarhassa, toki tuhkalla ja kalkilla terästettynä. Ruokajätteistä kertyvä komposti taas antaa todellista voimamultaa, koska niissä on bakteereista syntynyttä voimaa. Siihen on valunut verta tai muuta voimaa, ja siksi sille kuuluisi tuo vanha herooinen nimi: hurme.

Hurme on myös bakteerien temmellyskenttä. Bakteerien varalta kaikkien syötävien vihannesten kompostimulta pitää olla ylivuotista, niin että haitalliset bakteerit ovat kuolleet.  Mutta ostomullasta on varmuuden vuoksi tapettu lähes kaikki muutkin bakteerit, ja siksi se ei kiinnosta minua.

Kurkut ja kurpitsat tarvitsevat vahvaa kompostoitunutta hurmetta. Kätken juurten alle pienen, mädäntyvän kalan, pikkuahvenen tai särjen. Tietysti tämä maagisen tuntuinen temppu voisi johtua vesielementistä, elementtiopista ja arkihavainnosta jonka mukaan kurkku ja kurpitsa ovat vesimäisiä säiliöitä. Minä katson, että hienoinen mätäneminen ja mullan bakterisoituminen yksinkertaisesti vaan vahvistavat kasveja.

Muuten kurkku ja kurpitsa vaativat hellyyttä. Mullan pitää olla heille pehmeää kuin vuode, niin että hentojen, nuorten juurten on helppo peuhata ja kasvaa siellä. Vaan sitä en tiedä, että millaisen sysäyksen ne tarvitsevat ennen kukintaa, niin että se tapahtuisi runsaissa ja satoisissa merkeissä.

Tätä puutarhamullan bakteerielämää vahvistamaan olen valmistanut jonkin verran kompostiteetä. Se on eräänlainen substralin ekoversio: kourallinen vanhaa kompostia siemeneksi, sokeria joukkoon ja näin aloitetaan prosessi jossa hyvät bakteerit lisääntyessään tekevät oivan lannoitevdeen.

Tomaatilla on toinen luonto, niitä ei hellitä, vaan niitä pitää aina hieman stressata. Liian innokkaasti kasvanut tomaatti tekee vain isoja lehtiä, mutta kidutettu kukkii. Olen julma isä ja rakastan tomaatin taimia, vain niiden multaan minä sekoitan lusikallisen ruokasoodaa jo pienenä, niin että ne sitten aikuisena muistaisivat sen ja kasvaisivat vahvoiksi.

Basilikan taimien multaan sekoitan partakarvani leikkuun jälkeen. Leikkaan samalla myös ne, katkaisen pienen latvan niin, että ne haaroittuvat ja kasvavat aikuisena kunnon puskiksi. Niin, ja olin aivan unohtaa, että basilikan taimiruukuissa on laihaa multaa, viimevuotista ja voimansa sekä typpensä antanutta. Sydämenä niillä on hieman puuhiiltä. Siitä pitäisi liueta laihaan multaan happamuutta poistavia aineita, siten kivennäiset liukenevat ja antavat makua basilikalle.

Tosin olen vasta tutustumassa mullan mahdollisuuksiin: kompostiteetä käytin vain viime kesän ajan. Hankinnassa on pieni ilmapumppu teen tekemiseksi.

Hankinnassa on myös pH-paperia ja tislattua vettä, niin että voin puutarhassa paikantaa happamuuden vaaroja. Kuvittelen, että ennen pitkää noista paperiliuskoista tulee minulle eräänlainen kielen kärki, sensori, jolla maistelen mullan erilaisia tiloja eri puolilla puutarhaa.

Tallenna

Tulppaanilla on posket

TulppaaniKaunotar   pysyy viileän etäisenä ja antaa hehkuvan poskensa hyväiltäväksi, tarjoutuu kuitenkin suudelmalle. Tällaisena kevätpäivänä tulppaani on nuori, vaikka posket roikkuvat. Kaikki te, punaiset ja keltaiset posket,  huojahtelette keppien nenässä. Tulppaanit, te olette kasveja vailla kasvoja, kaunottaria vailla silmiä ja huulia.