Pajuilla oli hetkensä, osana ilmaa

Aikainen kevät katkesi takatalveen, siitepölystä runsaat ilmavirrat tyrehtyivät ja ilma raikastui. Mutta se, mikä helpotti allergikkojen hengitystä, lopetti pölytyksen pienikukkaisilta pajuilta. Niiden keskinäinen kuhinansa loppui ja alkoi kokonaisen vuoden kestävä paikallaan oleskelun aika. Siitepöly on niiden ainoa kontakti lähipiirinsä ulkopuolelle, siis maailmaan. Toki pajukasveilla on kesällä vilkkaat suhteet lähiympäristöön: juuriensa avulla ne hakevat vesisuonia ja sekoittuvat muihin juuriin sekä rihmastoihin. Mutta vain pölytysaikana niillä on kontakti etäisiinkin pajuihin. Ymmärrän hyvin tämän kaukokaipuun, ja summittaisen viestinnän, kun hedekukat tervehtivät ilmavirtojen välityksellä emikukkia.

Lyhyt on kevät, kohtaamisten aika, kun etäälle toisistaan juurtuneet pajupuut tai pensaat ovat yhteydessä toisiinsa siitepölyn välityksellä. Miksi se tapahtuukin aina, kun kevät on epävakaimmillaan. Vaikka paju on tietääkseni ainoa kukka, jolla on suojanaan pakkasen kestävä valkoinen turkki. Mutta kun ne pienet, neulamaiset kukat uskaltavat esiin turkin alta, alkavat lämpimän jakson tullessa lähettää ja vastaanottaa siitepölyä. Kunnes sade paiskaa siitepölyn maahan, ja halla hyytää kukat.

Kun paju kukkii, siinä on jotain muinaista ja jurakaudelta periytyvää: paju harrastaa summittaista hedelmöittymistä. Siinä on kevään olemus, valikoimaton ja kaikkia koskeva hedelmöittymisviesti. Voin hyvin tuntea sen itsekin, kun olen jossain, minne on kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Se on ilmapiiriä, joka ei perustu minkäänlaiseen valintaan;  on vain valtavaa summittaista jakamista. Hengitän, olen ihmisten ilmoilla. Toisten ihmisten hengittämä ilma sekoittuu happeen jota vedän keuhkoihini.

Tällainen on maailma. Me sekoitumme summittaisesti toisiimme, emme voi valikoida kenen hengittämää tai pölyttämää ilmaa hengitämme.  Maailma on yhteinen, monilajinen. Pajukasvit ovat juuttuneina paikoilleen, mutta pöllähtävät näin keväällä. Samalla kun ne näin tervehtivät lajitovereitaan, ja samalla siitepölyisellä tavalla kaikkea muutakin.  Allergiset reaktiot osoittavat, että kaikkien ihmisten keuhkot kyllä tunnistavat sen.

Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.

Lumipyry – ja miten vaikea on tajuta mistä on kyse (Tsehov)

Mitä syntyy, kun lumipyry kietoutuu toiseen suureen venäläisen kirjallisuuden teemaan, typerään ihmiseen?  

Tsehovin ”Varkaat” (1890) -novellissa välskäri on lähtenyt jokseenkin ajattelemattomasti iltamyöhällä matkaan, vaikka luvassa on vimmattu pyry.  Välskäri, tuo typerä ihminen, ei sitten tuiskun keskellä edes huomaa joutuneensa kuolemanvaaraan. Kun lumipyry pyyhkäisee reitit jäljettömiin, hän eksyy. Hän vain sadattelee ja harhailee hevosellaan pitkin aavaa taigaa. Moukan tuuri ja viisas hevonen vievät hänet erään talon suojiin ennen kuin tämä ehtii edes hätääntyä.  

Miksi Tsehov jättää tässä käyttämättä niin houkuttavat eksymisen ja hätääntymisen teemat?

Ehkä siksi, että Tolstoi oli jo tuonut lumimyrskyn ja kuolemanvaaran jo venäläiseen kirjallisuuteen. Tosin Tolstoi vie teeman äärimmilleen vasta muutamaa vuotta myöhemmin ”Isäntä ja renki” (1895) novellissaan. Siinä lumituisku, eksyminen, hypotermia sekä eettinen ratkaisu – oman lämmön antaminen toiselle – huipentaa koko teeman.

Tsehov käsittelee lumimyrskyä täysin päinvastaiselta kannalta – varastaminen, myrsky, kaiken käsistä repiminen. Ihminen harhautetaan, eikä tämä huomaa ajoissa mistä on kyse.

Tsehov vie ”tyhjänpäiväisen” ihmisensä lumipyryn keskellä olevaan majataloon. Myös majatalossa välskäriltä puuttuu tilannetaju, ja hänet jallitetaan pahemman kerran.

Majatalossa sisällä on hurja meininki, se vertautuu lumimyräkkään. Sen lisäksi, että myrskyn tavoin varkaat riistävät välskärin käsistä kaiken mitä irti saavat, he retuuttavat myös toisiaan.

Kaksi muuta taloon majoittunutta miestä eivät aluksi tunnu noteeraavan välskäriä lainkaan. Niinpä mies skitsoilee vähäpätöisen itseluottamuksen kanssa ja juo liikaa viinaa. Tilannetta pahentaa sopivasti  se, että paikkaa emännöivä nuori nainenkaan ei ole huomaavinaan häntä kuten muita.

Tanssi ja lunta pyörittävä pyry rinnastuvat riehakkaalla tavalla. Majatalon nuori nainen osoittautuu notkeaksi ja hurjaksi tanssijaksi. Myös ripaskaa tanssivat miehet tuntuvat irrottelevan jäseniään oikein kunnolla.  Välskäri vain jurottaa.

Loppuvaiheen kuvauksessa kertoja hahmottaakin välskärin kokemuksen pyrystä samanlaisena mylläkkänä, mikä pyörii sisällä majatalossa.

”Pyry jatkui yhä. Takertuen pitkillä hännillään kuivuneitten aroheinien latvoihin ja pensaisiin valkoiset pilvet temmelsivät pihalla, mutta lauta-aidan takana valkokaapuiset, leveähihaiset jättiläiset pyöriskelivät ja kaatuivat, nousivat jälleen pystyyn ja jatkoivat tappeluaan huitovin käsin. Entä tuuli, tuuli! Sietämättä sen raakoja hyväilyjä alastomat nuoret koivut ja kirsikkapuut taipuivat matalalle ja valittivat: Hyvä luoja, hyvä luoja, minkä syntiemme takia olet kiinnittänyt meidät maahan etkä päästä vapauteen?” 128-129 

Mutta välskäri ei osaa muuta kuin surkutella itseään: miksen minä osaa tanssia noin hurjasti, miksen minä osaa tapella, riehua ja varastaa.

Siinä vaiheessa, kun välskäri on tietämättään jo menettänyt pelin, hän seisoo ulkona katsomassa kun toinen miehistä häipyy hevosellaan yöhön. Lähtijä etenee varmana ja pelottomana taigalle, vaikka lumimyrsky on vain pahentunut. Välskäri aavistaa, että häntä on harhautettu:

”Mutta niin ankarasti kuin hän terästikin katsettaan, näki hän ainoastaan, miten lumi ryöppysi ja hiutaleet laittautuivat selviin muotoihin: milloin kurkisti pimeydestä kuolleen kalpea, naurava naama, milloin laukkasi valkoinen hevonen selässään harsopukuinen amatsoni, milloin jono valkoisia joutsenia lensi yli pään… Vapisten kylmästä ja suuttumuksesta, tietämättä mitä tehdä, välskäri  ammuskeli revolverillaan..”

Välskäri kamppailee humalaisena itsetuntonsa kanssa ja huomaa varkaudet liian myöhään. Samalla, kun hän ryntää ulos etsimään hevostaan, hän jättää vartioimatta rahansa sekä tavaransa. Kun omaisuus on menetetty, välskäri käy vielä ahdistelemaan naista ja saa kunnon tällin.

Tsehov harhauttaa myös lukijan ja antaa tämän huomata liian myöhään sen, mistä on kyse.

Ensin asiat hahmottuvat vähitellen ja hapuilemalla, kuten hevosen tuodessa eksyneen miehen lumipyrystä majataloon.  Kun johtolankoja ei ole, lukja huomaa välitellen että olennaista on lukea ilmapiiristä, mistä on kyse.

Lumipyryssä miehelle paljastuvat mielen kuvajaiset näyttävät harhoilta, jättiläisten painilta, mutta nekin kehottavat vaistoamaan tilanne: Majatalon sisällä riehuu kaksi jättiläistä ja norjasti tempoileva koivu, mukana on vaaran tuntu ja naurava, kuolemankalpea naama.

***

Anton Tsehov: Varkaat, teoksessa Suudelma ja muita novelleja, suom. Juhani Konkka (1986)

Annamari Sarajas: ”Lumituisku – venäläinen aihelma” teoksessa Orfeus nukkuu (1980)

Maalaus: Nikolai Sverchkov 1888.

Ensimmäinen puudutus

ENSIMMÄINEN PUUDUTUS painuu kipeän hampaan juureen kuin routa maahan.  Adventti. Piikki tekee tunnottomaksi ja ulkona lumi laskeutuu, iltapäivällä se on jo poissa. Kipu palaa, odotus. Onhan siitä jo kolme kuukautta kun viimeksi näin poikani. Jouluna kait tavataan.

Odotusta ja tunnottomuuden kausia.  Asetan kiristysvyön käsivarteeni, mittaan verenpaineen, odotan kunnes tunnen verisuonen sykkeen. Alapaine on korkealla, vaikka en tunne sitä missään. Paljon on puutunutta ja tunnotonta minussa. Tätä odotustakaan en huomaa, vaikka se tulee joka päivä.  Kuun alussa on lunta vain sen verran, että tuska ei tunnu. Poika kertoo viestissään kissasta, joka livahtaa ovesta, eipä kerro milloin itse olisi tulossa.

NÄIN UNOHTUU lehtikaali, vaikka säilyy vihantana ja kestää pakkaset. Se vartoo puutarhassa, ei kasva enää, mutta vihertää. Kun se unohtuu, lehdet muuttuu paikoin keltaisiksi.  Kuten tuo, tyttärelle salaatiksi koottu kimppu, jonka taas saan heittää kompostiin.

Jeesus, imeväinen suu

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

 

LUOTTAMUS VENTOVIERAISIIN


Nykyisen epäluottamuksen ilmastossa tuntuu yllättävältä, että verkkoon on syntynyt ventovieraiden välistä luottamusta vahvistavia systeemejä – kuten airbnb. Yksiöni Jyväskylässä on airbnb -välityksessä.

Matkoillakin käytän aibnb:tä mieluummin kuin hotellia. Vieraitten ihmisten keskinäinen luottamus on osoittautunut sen arvoiseksi. Välttelen asuntosijoittajien kolkosti sisustettuja huoneita, mutta miksi en luottaisi ihmiseen, joka tarjoaa joutilasta asuntoaan majoitukseen.

Eräs airbnb:n perustajista Joe Gebbia törmäsi systeemin ongelmiin heti alkuvaiheessa.  Puhelinpäivystyksessä tuolloin riitti painajaismaisia tilanteita: joskus matkaaja on oven takana vieraassa kaupungissa, eikä asunnon vuokraajaa näy missään; joskus vuokralle annettu asunto on hajotettu eikä tekijöitä löydy mistään.

Nuo ovat ongelmia, jotka tulevat ensin jokaisen mieleen, kun yksityismajoituksesta puhutaan. Kyllästyttävän usein olen joutunut selittämään, että tämä on ihan luontevaa ja turvallista.

Monet ongelmat airbnb:ssä on ratkaistu taitavasti suunnitellun verkkojärjestelmän avulla.  Minä en ole unohtanut kertaakaan järjestää oven avausta matkustajalle, vaikka muuten unohtelen kaikenlaista, koska  automaatti lähettää muistutukset.  Airbnb tarjoaa myös isot, ja paljon mainostetut, takuut asunnolle.

Systeemiä olennaisempaa on se, miten airbnb vahvistaa luottamusta vieraisiin ihmisiin. Toki tunnistan itsessäni taipumuksen luottaa liikaakin tuntemattomiin, se on kuitenkin saanut peruteltua vahvistusta. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat majoittuneet asuntooni, yleensä kokemus on ollut myönteinen.

Ihmisiin tulee uskoa, ja heille tulee antaa mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

Muistan, että tällainen luottamus tuntemattomaan oli myös filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen politiikan peruskiviä.  Hänen panoksensa jälleenrakentamiseen toisen maailmansodan loputtua, suuntautui ihmisten välisen luottamuksen korostamiseen.

Käsite ”bad faith” viittasi yleiseen, sodan jälkeiseen, epäluuloon jokaista vierasta ihmistä kohtaan. Lähes paranoiaksi kasvanut epäluulo synnytti massiivisia turvallisuuspalveluja ja kontrolleja.

Ne olivat epäluottamuksen järjestelmiä, joiden mukaan vieraaseen ei voi luottaa ennen kuin tämä on todistanut luotettavuutensa.  Päinvastainen – luottamusta rakentava politiikka – puolestaan perustuu vain jälkikäteis-kontrolliin: vasta luottamuksen pettäminen johtaa kuulusteluihin.

Airbnb on rakentanut verkko-alustan, jonka avulla voit yöpyä tuntemattoman ihmisen asunnossa, tai voit majoittaa vieraan asuntoosi. Airbnb:n asiakkaiden tulee antaa palautetta kokemuksistaan, ja näin huonot asunnot saavat vähemmän asukkeja. Toisaalta vierailijat tietävät että heidän on parasta noudattaa talon sääntöjä. Jos tupakoit kämpässä, seuraavaa asuntoa on varmaankin vaikea saada.

Ei kuitenkaan tarvita, kuin yksi tutkimus, niin paljastuu kuinka vaikeaa on lisätä luottamusta erilaisten välille. Yhdysvalloissa airbnb vuokrauspyyntöjen hylkäämisiä tapahtuu mustille enemmän kuin muille. Vuonna 2016 tutkitusta 6000 hylkäyksestä afrikkalais-amerikkalaisilta kuulostavat nimet johtivat tilastoa 16% prosentilla verrattuna muihin.

Tutkimustulos herätti kohun ja synnytti #AirbnbWhiteBlack -kampanjan, jossa ihmiset kertoivat hylätyistä varauksistaan.

Olen huomannut samaa Suomessa. Jostain syystä eestiläiset perustelevat varauksessaan matkansa syyn hämmästyttävän yksityiskohtaisesti.  He ilmeisesti kokevat, että heitä epäillään.

Airbnb tuntuu olevan suhteellisen voimaton perusteetonta diskriminointia kohtaan: vaikka henkilötiedot on varmistettu, vaikka vuokraaja voi suosituksista lukea, kuinka luotettava henkilö on kyseessä, silti joidenkin ihmisryhmien pyyntöjä hylätään.

Airbnb kyllä uhkaa sanktioilla niitä vuokraajia, jotka usein hylkäävät vuokrauspyyntöjä. Minäkin lähestyin muutaman kuukauden sanktion rajaa, olin hylännyt pyyntöjä koska tarvitsen asuntoa ajoittain itsellenikin.

 

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.

 

 

Makujen herättämisen kolme vaihetta

Ruokakulttuuriin liittyvä versio adventista on juhla-aterian lähestymisen kolmas vaihe –  se etenemisen järjestys, missä ollaan menossa viljan ja juuresten jälkeen.

1. Hyvä puuro on ensimmäisen adventin. Riisipuuro on  maidossa hauduttamisen myötä tullut suomalainen. Puurossa voisi toki maistua enemmän seimen pohja, kokojyvävehnä tai speltti, sekä maidon imetys ja imeytyminen.

2.Toinen adventti on uunijuuresten. Hienoisesti  maustettujen, öljyttyjen, niin etteivät ota porkkanan, punajuuren, lantun paikkaa.

3. Kalasäilykkeet, suutarinlohi, maustesillit, savustetut muikut marinadissa…

Voidaan myös ajatella että adventti ei ole pelkästään viivytetty menu, vaan aistien herättämisen kolme vaihetta. Renessanssikokki, gastronomi Billat-Savarin kiinnitti huomion olennaiseen ja silloin kun puhui ruokalajista aistin herättämisenä. ”Makuvaikutelmien järjestys” luvussa hän sanoo, että suussa voi olla kahden tai korkeintaan kome makuvaikutelmaa:

”saman nielemistapahtuman aikana voi tuntea peräkkäin toisen ja kolmannenkin aistimuksen, jotka asteittain heikkenevät, ja joita tarkoitetaan sanoilla jälkimaku, tuoksu ja polte.” (Brillat-Savarin Maun fysiologia,s46)

Aistien herättelijä luottaa kolmeen vaiheeseen, kun adventti tulee kielen kärjeltä leviää kitalaelle, asettuu peremmälle.

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle, kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.

Kolmas karva olkoon merkkinä

Kolme käpälän jälkeä

Imurille kolmas pistoke

NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille

Kätevät leikit ja LifeHack videot

Muovipulloista voi koota nerokkaan ja yksinkertaisen aurinkopaneelin mökille. Olenkin jo kerännyt varastoon muutaman kassillisen juomavesipulloja. Vielä viitisenkymmentä pulloa, niin voin maalata kaikki ne mustiksi ja valmistaa kehikon lämpöä keräämään. Ehkä ensi kevättalvella systeemi on valmis testattavaksi.

Pitää vielä harkita, koska you tubesta löytyi toinenkin lämmönkeräysmenetelmä. Se tehdään muovisesta rumpuputkesta, joka taivutetaan kehikkoon lämpöä omaksuvaksi pinnaksi. Lämmin vesi johdetaan siten patteriin mökin sisälle. Nerokasta.

You tubessa rehottaa digiajan niksipirkka, LifeHack klipit. Oivaltavat pikku niksit, tai hakit, jotka määritellään tehokkaiksi mutta tökeröiltä näyttäviksi ratkaisuiksi. Tähän voisin vielä lisätä sen, että uuskätevyys ei maksa mitään. Kunhan LifeHackit kehittyvät kuten wikipedia, niin voimme ehkä irrota uusavuttomuudelle rakentuvasta, kalliista elämäntavasta.

Porakone on fallinen laite, jonka käyttömahdollisuudet tuntuvat loputtomilta. Siihen voi kiinnittää teriä, vatkaimia ja hiomalaitteita. Siitä voi tehdä pumpun tai pölynimurin, rajana on vain tylsä rutiini ja mielikuvituksen puute.

Porakone on kuin kirves talonpojan käsissä. Se on itse kätevyys, se kehittyi aikana, jolloin tallin seinällä naulassa roikkuivat saha, vasara, hamppuköysi, hohtimet sekä kirves. Nämä välineet ovat luoneet kätevyyden, siis kyvyn käyttää muutamaa työkalua lukemattomiin eri tehtäviin. Kätevyys, sananmukaisesti siinä työkalu on kasvanut ja kehittynyt kädessä.

Tunnustan, että minulta puuttuu kätevyyttä. Olen tumpelo varsinkin rakentamiseen kuuluvissa asioissa. Mutta toisaalta, joissain asioissa olen niin kätevä että yllätyn itsekin.  Tosin eniten yllättyvät ne, jotka näkevät touhuni. Varsinkin silloin kun kokeilen sellaista niksiä, jossa asia tehdään nurinpäin, hullunkurisesti, vähäpätöisen oloisesti ja joskus yllättävän tehokkaasti. LifeHack -tyyppi siis.

Olen huomannut, että LifeHack videoklippien katselu toimii testinä: niitä katsoessani joudun arvioimaan mitkä ovat oivalluksia mitkä vitsejä. Enää en tee paperiliittimestä pientä ruuvimeisseliä, jolla avaisin vanhan läppärini tai kiristäisin silmälasinsankoja. Sen metalli on liian pehmoista. Litteäksi hakattu rautanaula on kova ja hyvä siihen tarkoitukseen.

Ihmettelen LifeHackien kuvakerrontaa. Kaikkien ohjekirjojen vastaisesti siinä ei ilmoiteta tehtävää ensin. Siinä ei sanota, että näin käytät porakonetta harppina ja piirrät sillä ympyröitä. Ei. Ensin on pöydällä porakone, pätkä rautalankaa ja välähdys seinästä.

Ehkä kuvaustapa kertoo, että kyse on loputakin leikistä. Ensin meillä on lelut pöydällä, sitten niillä tehdään jotakin mikä selviää vasta lopussa. Rautalanka taivutetaan niin että pora pyöräyttää ympyrän seinään, johon tehdään isoa (turhan tuntuista) reikää.

Leikki porakoneella näyttää minusta toimivan kuten kieli ja metaforinen lause. Sinulla on porakone ja jokin aivan eri laatikosta otettu juttu, sakset tai haarukka keittiövälineistä. Joskus porakone ja kalastusvälineet (niiden kanssa saatan istua pitkäänkin, keksimättä mitään).

Metafora on työkalu, jonka jumala unohti maan päälle. Tuo vanha luonnehdinta vaikuttaa osuvalta, kun katselen LifeHack klippejä.

Toisaalta, kun hyväksytään työkaluilla leikkiminen, niin pilan päiten tehtyjä Life Hack -ohjeitakaan ei voi kieltää. Samoin kuin kalastustaiat muinoin: kirkon kiertäminen hevosenlänget kaulassa tekee sinut naurunalaiseksi, ja siihen se taika oli tarkoitettukin. Mutta välkkyvän esineen tai hajusyötin uhraaminen voi toimia.

LifeHackit testaavat katsojan hoksottimia. Kuvakerronta niksiklipeissä tuntuu puhuttelevan juuri hoksottimia, noita mentaaleja työvälineitä, jotka otetaan esille kun kohdataan ratkaisematon pulma. Hoksottimet ennakoivat jo kyborgimaista prosessia, jossa ihmisestä tulee hoksontin, kun työkalut rakentuvat ihmisen sisään.

Aavistan, että monet nurinkurisesti tehdyt kokeiluni ovat pelkästään naurettavia. Teen niitä yksin ja hävitän vähin äänin, jotkut tosin jäävät kiusallisesti muistuttamaan tee-se-itse virityksistäni.

Voi olla että yhtä naurettavaa on usko vallankumoukseen tässä yhteydessä. Tai ehkäpä teknologinen edistys vaatii vain pientä silausta, niksipirkan temppua, pientä elettä joka siirtää kaiken hyödyn välittömästi tekijälle itselleen. Tästä haaveilen porakone kädessä. Pelle pelottomat ovat pellejä, mutta heille myös sattuu oivalluksia.