Malina (1971) Ingeborg Bachmanin Wien-romaani

Malina (1971) on sodanjälkeisen ajan merkittävimpiin kuuluvan Ingeborg  Bachmannin romaani Wienistä.  Ja kuten romaanin kertoja sanoo: aika ja tapahtumat ovat keksittyjä, paikasta hän on varma, se on Ungargasse:

”Kun katselee Wieniä III kaupunginosasta, siis näin rajoitetusta näkökulmasta , on tietenkin taipuvainen korostamaan Ungargassea, keksimään siitä jotakin, ylistämään sitä ja antamaan sille tietynlaisen merkityksen. Sitä voi sanoa erikoislaatuiseksi kaduksi, koska se alkaa melkeinpä hiljaisesta, ystävällisestä paikasta Heumarktin laidalta, ja täältä, missä minä asun, voi nähdä Kaupunginpuiston, mutta myös uhkaavan tukkukauppahallin ja tullin päätoimiston. Me olemme vielä arvokkaiden, umpimielisten talojen välissä, ja vasta Ivanin talon jälkeen, se on numero 9, pronssiset leijonat ovessa, katu muuttuu levottomammaksi, sekavammaksi ja vähemmän suunnitelluksi (…) Katu on hyödyllinenpikku kahviloineen ja useine vanhoine kestikievareineen, se jossa me käymme on Zum Alten Heller (…) Tätä katua ei toki voi sanoa tuntemattomaksi, kyllähän se tunnetaan, mutta muukalainen ei koskaan näe sen kasvoja, koska siinä ei ole mitään nähtävyyden luontoista, täällä voi vain asua. Kaupungin katselija kääntyisi takaisin jo Schwarzenbergplatzilta tai viimeistään Rennwegin kulmasta, Belvederen luota.” (8 -9 suom. Kyllikki Villa)

Vähitellen, kun lukija on sijoitettu Wieniin, romaanin kertoja hahmottaa Ungargassen myös mentaalisena tilana. Tässä vaiheessa Bachmanin suvereeni kertoja pääsee vauhtiin. Ungargassella tapahtuu jyrkkiä mielialan vaihteluja, sen hermostuneisuus tai  raukeus, sen epätoivo tai onnellisuus hahmottavat tiettyä emotionaalista wieniläiskorttelia:

”Minusta tuntuu omituiselta, ettei lääketiede, joka pitää itseään nopeasti edistyvänä tieteenä, ole lainkaan selvillä tästä ilmiöstä, että tuska on vähenemään päin täällä, tässä minun ympäristössäni. Ungargasse 6:n ja 9:n välillä tapaturmat vähenevät, syöpää, kasvaimia, astmaa, sydänkohtauksia, kuumetta, tulehduksia ja hermoromahduksia esiintyy harvemmin ja jopa päänsärky ja sääherkkyys ovat heikentyneet. Täältä on myös melkein tyystin rauhoittunut hermostuneisuus ja korkeajännitys, joka värisee tämän kaupungin yllä ja luultavasti kaikkialla, ja skitsotymia, maailman pirstomielisyys, sen mieletön, laajeneva halkeama vetäytyy hiljalleen umpeen.  (23) (…) kun tulee myöhäisiltapäivä, toimistot alkavat sulkea oviaan ja Ungargassea vaeltavien, kiihottavien päiväunien sissijoukot ovat tiivistäneet rivinsä, ottaneet sen yhtäkkiä kokonaan haltuunsa esittäen ihania julistuksiaan ja ainoaa tunnussanaansa  joka vastaa niiden päämäärä, ja mikä muu tämä nyt ja tulevaisuudessa merkitsevä sana voisi olla kuin Ivan.

Ivan se on. Yhä uudelleen Ivan. (24)

Kertoja muuttuu kevyeksi rakastumisen tunteen myötä ja samalla Wien kevenee.  Kaupungin läpi ajetaan lujaa autolla, kaarrellen ja musiikkia kuunnellen.  Otin huvikseni taksin Pratersterniltä Ungargasselle, ja kyllä, lujaa ajava suhari paineli suunnilleen saman reitin:

 

”Kun ajamme kovaa takaisin kaupunkiin Reichsbrücken yli ja Pratersternin kautta, Ivan panee auton radion soimaan kovaa, joskaan se ei ylitä hänen mielipiteitään toisista autoilijoista, mutta kun radiosta kuuluva musiikki ja lujaa ajaminen, äkilliset jarrutukset ja vuhdin ki9ihdytykset  herättävät minussa tunteen suuresta seikailusta, tutut seudut ja kadut muuttuvat silmissäni toisenlaisiksi. Pidän lujasti kiinni käsinojista, ja tällä tavoin takertuneena saattaisin mielelläni laulaa autossa jos vain minulla olisi ääntä, tai sanoa hänelle kovempaa, kovempaa, hellitän pelottomasti käsinojista ja nostan käsivarret pääni taakse, säteilen Franz-Josefs-Kaille, Tonavan kanavalle ja Schottenringille, sillä riehakkuuttaan Ivan ajaa keskikaupungin ympäri, toivon että tarvitsemme vielä pitkän ajan Ringiin, jolle nyt käännmme, nyytjoudumme ruuhkaan, pakottaudumme läpi, oikealla on yliopisto jossa olen opiskellut, mutta se ei ole enää samanlainen kuin ennen, ei painostava, ja Burg teatterin, raatihuoneen ja parlamentin vaiheilla soi radiosta tulviva musiikki, se ei lakkaa koskaan, se kestää vielä kauan, kokonaisen elokuvan pituuden, eikä elokuva ole vielä lopussa koska sen nimi on OLEN AJELLUT IVANIN KANSSA HALKI WIENIN, koska sen nimi on ONNELLINEN, ONNELLINEN IVANIN KANSSA ja ONNELLINEN WIENISSÄ, WIEN ONNELLINEN…  (47)”

Myöhemmin, vaikuttaa siltä, kuin juuri tämä kaartelu autolla läpi kaupungin olisi muuttumassa monumentiksi:

”Yöllä Ivan kysyy minulta: Miksi on olemassa vain Itkumuuri, miksei kukaan ole rakentanut Ilomuuria?
Onnellinen, olen onnellinen.

Jos Ivan tahtoo, minä rakennan Ilomuurin koko Wienin ympäri, vanhojen linnakkeiden kohdalle ja Ringstrassen varrelle ja, olkoon menneeksi,  myös Onnenmuurin Wienin ruman vyön ympärille.” (49)

***

Risto tarkastelee Wieniä 2013 lähtien

Sperl (ravintola) parsa (valkoinen ja vihreä)

(Wien 17.4.2017) Lähellä Belvederen linnaa, Wiedenissä on rento ja hyvä ravintola Sperl, joka tuntuu olevan parhaimmillaan näin parsasesongin aikaan. Paikkaa ei tule sekoittaa kuuluisaan kahvila Sperliin, jossa kannattaa kirjoittaa ja istuskella pitkään. Ravintola Sperl on niin hyvä, että sielläkin kannattaa käydä usein. Me muistimme piää välipäivän niin, ettemme joudu syömään samasta parsakuormasta kahta kertaa.

Parsassa ei ole muuta kuin tuoreus, sen syötävän hyvä, tuore, juurimainen runko sekä napakampi vihreä verso; tuoreuden maun kaksi vaihetta: valkoinen ja vihreä.

Näen ne Sperl -ravintolan runsaana pinona lautasella, alimpana kolme tukkia ja päälimmäisenä kuusi vihreää propsia. Samoin kuin puusta otetaan tukki ja propsi, otetaan myös parsasta, mutta eri tavalla; parsasadossa on ensin valkoisen vaihe ja sitten vihreän vaihe. Tuoreuden ensimmäinen maku ja toinen.

Pelkän tuoreuden miedosta raikkaudesta on vaikea tehdä selkoa, sen rouskuva varsi; siinä nuoruus on sopivasti kypsää. Usein huomio kiinnittyy vain parsan ympärille, kastikkeisin: hollandaiseen, bearnaiseen tai karhunlaukkakastikkeeseen, pääasia unohtuu ja puhe kiehuttamisen taidosta kiertää myös sen olennaista tuoreutta.

Parsassa tuoreus sellaisenaan muuttuu syötäväksi. Jopa bearnaise tuntuu joskus liian voimakkaalta, juustokinkusta puhumatakaan. Mutta Sperlissä karhunlaukka on onnistuttu valmistamaan niin miedoksi, että se sävyttää hyvin parsan tuoreutta, samoin kuin lähes tuore munan keltuainen ja voi. Valkoinen parsan tukki, jonka maan-alainen runko on tukeva mutta puhdas ja raikas, pilkotaan klapeiksi ja nautitaan. Vihreän parsan propsi tulee maan päälle ja kehittää makunsa valossa. Se on kasvanut astetta napsahtavammaksi, seipään kärjessä on vielä huipentuma, kuin suunnitelma nupusta joka nautitaan viimeiseksi.

Parempaa voi olla vain samana aamuna maasta nostettu parsa, koska se on tuoreempi. Yleensä minua ei haittaa parsaan tuleva pieni kuituisuus, jos vain veitsi on terävä ja pilkkominen sujuu. Mutta täydellinen tuoreus on tietysti parasta.

(Petäjävesi 20.4.2017)
Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä, joka on täsmälleen 40 cm korkea niin että sorkkarautani napsauttaisi valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, kuten Wienissä nyt, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut vakoon ja aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla. Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni.

Se mitä maatalousvideo ei kerro, on se miten juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan, ikivanha sorkkarauta jonka käytön herkkyys on taitoa olla telomatta vartta ja kykyä napsauttaa se poikki oikeasta kohtaa.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi, hoitoa se vaatii vähän mutta jos sen unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle, tai syksyisen leikkuun unohtuessa se villiintyy pensaikoksi, tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa sen juuriston.  Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että alkukesät tuleva olemaan oman parsan sesonkia.

Lue myös valikoima muita Riston Wien-juttuja (v.2013 alkaen)

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Wien 1919, nuori Wilhelm Reich tapaa Freudin

Wilhelm Reich oli kiinnostunut seksologiasta jo Wienissä opiskellessaan, muuta yhteyttä tämän ajan Reichilla ei olekaan seksuaaliseen vallankumouksellisuuteen (Die Sexualität im Kulturkampf, 1936). Silloin hän vielä uskoi, että pidättyväisyys lisää älyä. Niin uskoivat useimmat muutkin tuon ajan saksalaiset intellektuellit.

Wilhelm Reich oli saanit opiskelijatovereiltaan vihjeen, että Wienissä Bergstrasse 19a osoitteessa asuvalla Sigmund Freudilla olisi kirjoja joita ei muualta löydy. Ne käsittelisivät jopa homoseksuaalisuuta ja masturbaatiota.

Tuolloin 1919 Wienissä Freud tunnettiin kummallisena professorina, jonka vastaanottotiloissa on esillä primitiivisiä ja groteskeja esineitä eri kulttuureista. Tiedettiin, että hän tutkii unia ja alitajuntaa – ja vierailijat pitivät noita esineitäkin ikään kuin jostain mielen kellarista ongittuina. Freudin huoneiston alakerrassa oli teurastajan lihakauppa.

Toki Freud tunnettiin hyvin jo 1920-luvulla, mutta hän työskenteli vailla suurempaa arvostusta. Hän oli palkattomana professorina Wienin yliopistossa, eikä häneltä edes tilattu luentoja.

Wilhelm Reich oli lääketieteen opiskelija, joka piti yllään vanhaa sotilasasuaan, koska hänellä ei ollut varaa muuhun. Hänellä ei ollut mahdollisuutta osallistua varakkaampien lääketieteen opiskelijoiden juhliin, eikä hän voinut tapailla opiskelijanaisia koska hänellä ei ollut pukua. Sitä paitsi Wilhelm Reich häpesi psoriasistaan, mutta seksologiasta hän oli intohimoisen kiinnostunut.

Freudin tapa suhtautua seksuaalisuuteen oli tuolloin kumouksellinen. Hänen avointa kiinnostustaan perversioiden tutkimiseen ei pidetty lainkaan tieteellisenä, vaan sen uskottiin olevan hänen peitelty taipumuksensa.

Wilhelm Reich oli salaa vapaamielinen, niin että heti ensi tapaamisesta lähtien kemiat toimivat hyvin heidän välillään. Reich asui samalla Bergstrasse 7:ssa vain korttelin päässä, niin että hänen oli helppo vierailla Freudin luona. Vielä samana vuonna 1919 Freud kutsui Reichin piiriinsä.

Wilhelm Reich vaikutti heitteille joutuneelta surkimukselta. Hän oli itävalta-unkarin sotilas, joka oli I maailmansodan loputtua ajautunut Wieniin. Reich luki ensin juridiikkaa, koska uskoi, että siltä alalta löytyisi hyväpalkkaisia töitä, opiskelu oli kuitenkin niin tylsää että hän vaihtoi lääketieteelliseen. Tämä pelasti hänet katastrofilta, koska Itävalta-Unkari hajosi, sen myötä hajosi myös valtava byrokratia joka oli tarjonnut juristeille loputtomasti uutta työsarkaa. Yhtäkkiä Wienissä oli joukoittain työttömiä juristeja ja opiskelijat yrittivät vaihtaa alaa jos vaan mahdollista. Wilhelm Reich oli päässyt lääketieteelliseen juuri oikeaan aikaan. Hän oli patologian praktikumissa tavannut naisen, Lia Lazkyn, johon rakastui. Heillä oli yhteinen ruumis leikeltävänä, tarkemmin sanottuna neljällä opiskelijalla oli yhteinen ruumis – Lia ja Wilhelm olivat saaneet yhteiseksi tehtäväkseen leikellä aivoja.

Tuhon aikaan, 1920-luvun Wienissä, Reich ei esiintynyt lainkaan vapaamielisenä. Ja vaikka hän perehtyi seksologiaan ja psykoanalyysiin, häntä kiinnosti monien muitten intellektuellien tavoin pidättyväisyys. Täysin päinvastainen näkemys, kuin mikä teki Wilhelm Reichista sitten seksuaalisen vallankumouksen teoreetikon Yhdysvalloissa. Nuori Bloch tavoitteli pidättyväisyyttä. Se oli elämäntapa, jota aikansa johtava psykologi Otto Weininger kehitteli sukupuolta ja luonnetta käsittelevissä teoksissaan, ja joita kaikki lukivat.

Reich oli kuitenkin huomattavan yritteliäs viettelemään Liaa. Nainen piti Wilhelmiä karismaattisena mutta kovin päällekäyvänä hahmona. ”Minä olin sentään neitsyt, ja hän puolestaan höyryjyrä” on Lia myöhemmin kertonut. Pian hän alkoikin seurustelemaan valtion palkkalistoilla olevan tarkastajan kanssa, meni naimisiin ja lopetti kesken lääketieteen opinnot. Reich oli epätoivoinen, masentui ja suunnitteli itsemurhaa.

Yhteistyö Freudin kanssa merkitsi kuitenkin mahdollisuutta omistautua kiinnostavalle työlle. Vuoden 1919 loppupuolella Freud oli järjestänyt Reichille ensimmäisen potilaan. Kyseessä oli tarjoilija, joka kärsi impotenssista sekä unissakävelystä. Samaan aikaan Reich itse aloitti oman terapiaprosessinsa ja nämä antoivatkin hänelle paljon uutta ajateltavaa Lian jälkeen.

Psykoterapian praktiikkaan paneutuva Wilhelm Reich nousi nopeasti toisen polven lupaavimmaksi psykoanalyytikoksi, jonka diagnoosien tarkkuutta ihailtiin.

Nuoressa Wilhelm Reichissa oli kuitenkin vielä yksi seikka, psykoanalyyttisen seksologian lisäksi, millä on yhteytensä seksuaalisen emansipaation politiikkaan myöhemmin. Kyse on hänen psoriasiksestaan, jatkuvista iho-ongelmista, jotka olivat taustalla hänen ahdistuneisuudessaan. Hänen myöhempi teoriansa kehon panssarista ja varautuneisuudesta – kuuluisassa Fasismin massapsykologiassaan hän jo käsittelee tätä. Myöhemmin seksuaalisen politiikan praktiikassa, Reich tuo ilmi, kuinka tärkeää niistä vapautuminen on seksuaalisen emansipaation kannalta. Ne tulivatkin sitten mullistavalla voimalla esiin 60-luvun seksuaalisen vapautumisen käytännöissä.

Lähde:
Christopher Turner Adventures in the Orgasmatron, how the sexual revolution came to America (2011).

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Wienerwaldin kummitussairaala

Wienin liepeiltä, metsäalueelta löytyvä iso ja autio sairaala on kiehtonut sekä okkultisteja että tyhjien paikkojen bongareita. Paikalla onkin aika järkyttävä historia. Jättimäinen kompleksi rakennettiin 1900-alkuvuosina keuhkotautiparantolaksi ja kerrotaan mm. Kafkan lepäilleen siellä hetken aikaa.

Johtava keuhkotautilääkäri, Hugo Krauss teki kuitenkin itsemurhan, kun 1938 Gestapon miehet ilmoittivat ottavansa parantolan omaan käyttöönsä. Tohtori Krauss otti myrkkyä, ja hänen sairaalansa muutettiin parhaille arjalaisille tarkoitetuksi synnytyssairaalaksi. Se sai nimen Heim Ostermark.

Hanke oli kuulemma Hitlerille läheinen. Nuori Hitler olikoj jo Wienin vuosinaan osallistunut innokkaasti arjalaisia aviopareja järjestävän yhdistyksen toimintaan. Pienehkö, ruskeasilmäinen Hitler itse ei ilmeisesti yltänyt ehdokaslistalle asti. Yhdistys siis järjesti puhtaita avioliittoja.

Sittemmin SS synnytyssairaalana tunnetussa paikassa syntyi arviolta ainakin 1700 täydellistä lasta. Synnytysraportissa ei todellakaan mainta yhtäkään vammaisena syntyttä, edes yhtään huulihalkiovauvaa ei syntynyt. Murhatuksi tuli arviolta sata vauvaa.

”Täällä haisee murhattujen veri” lukee eräässäkin rauniosairaalan seinään kirjoitetussa lauseessa.

Paikkojen logiikka Praterin alkoholisteilla

Spurgujen oleskelupaikkojen valinta – talvipaikkoja ja kesäpaikkojen ekologinen vaihtelu – noudattaa omaa ikiaikaista rytmiään myös Praterin Matkakeskusken pihalla Wienissä. Lokakuun puolivälissä piha-alueella majailevilla näkyy olevan kassit ja rinkat, asuntoloihin ja tyhjiin rakennuksiin hakeutuminen on meneillään. Keväällä varhain he kulkevat kättä ja pulloa heiluttaen, suunta on puistoihin päin.

Miksi uusi, 2008 valmistunut, Pratern Sternin matkakeskus kerää spurguja ? Ehkä he noudattavat alitajuisesti jotain vanhempaa reittiä. Aiemmin paikka oli nimeltään Nordbahnhof, jonne Prahan, Varsovan, Brnon junat tulivat. Kumman paljon tuolla on yhä spurgutason tsekkejä ja puolalaisia ihmisraunioita, joitten tarkoituksena oli tulla Wieniin töihin.

Muistan kevään 2013, kun asuntoni oli Praterissa, viikonloppuisin alueella oli ruuhkaa. Tuntui että spurgujen, narkkareiden ja kaikkien sekaisin olevien festivaalit olisivat täyttäneet tienoon.

Filmiklippi on OFR-kanavan dokumentista. Siinä esiintyy lippispäinen nuorukainen ikään kuin turistioppaana Praterin spurgumestoihin. Viinapullopalkalla hän esittelee toimittajalle paikan sosiaalisen rakenteen: missä istuu paikalliset ja missä muualta tulleet.

Auringon paahtama, mustelmille hakattu, venäläismies tuntuu olevan kaikkein pahiten sekaisin – ja samalla kaikkein tarkin. Hän on kauhuissaan toimittajan tullessa paikalle, hän toistaa järkyttyneenä sanaa kalasnkikov… tuijottaa suoraan kameraan hokien kalasnikovia. Spurguopas varoittaa toimittajaa, siitä että kaveri on erittäin ahdistunut. Menee tovi, ennen kuin tajuan että olalla kannettava iso kamera saattaa näyttää kaverin silmissä aseelta. Mikä tuon ahdistuken syy on, sitä voi vain arvailla.

ORF-kanavan dokumentin nimi on ”Praterstern die Letzste halt”. Viimeinen pysäkki. Lähdöt ja saapumiset. Kuolleisuus näillä matkakeskuksen penkeillä on suurta, muistan että ambulanssien vierailuaika täällä on aamuvarhainen. Muistan myös Jyväskylän Matkakeskukseen kuollutta spurgua, Esaa,jonka tunsin suhteellisen hyvin. Hän oli ison maatilan poika Uuraisilta, kuskasin hänet joskus kotiinsa, kun se oli tarpeen. Niin, Jyväskylän uusi matkakeskus oli juuri avattu, kun Esa kuoli sinne. Ajattelen, että hän ikään kuin leikkasi ensimmäisenä silkkinauhan.

Jotenkin atavistisissa vaistoissani pelkäsin aluksi Praterin aluetta, asuin lähellä, kummallinen viimeisen pysäkin kammo mieleni taustalla. Vieressä on Praterin sirkus ja huvipuisto, sen karma tuntui pahemmalta kuin Praterin spurgupenkit ja huorakulmat. Huvipuisto oli alunperin julkinen eläiten kidutuspaikka ja huvittelumielessä tapahtuva vammaisten ihmisten häpäisypaikka. Ikään kuin jossain olisi vielä pahempaa kuin viimeisellä pysäkillä.

Nyt lokakuussa siellä käydessäni tulin jotenkin iloiseksi, kun tunnistin erään huoran. Hän näytti niin hyvinvoivalta, että teki mieli mennä halaamaan ja sanomaan että sinäpä näytät hyvältä. Kolme vuotta sitten hän oli asemalla aina hengaileva ja ilkeästi perässä roikkuva laiha narkkari, lähes lapsi vielä. Nyt hän oli pulskistunut ja terveemmän oloinen. Silmiinpistävän aktiivisesti hän suunnitteli jotain kahden rikolliselta näyttävän nuoren kaverin kanssa. He kulkivat aseman aulan läpi, naisella oli suunnitelma, ja hän taivutteli miehiä avukseen.

Ingeborg Bachmann Wienissä 1949

Jos käyt portista, jossa lukee Viktor Frankl, pääset etsimään merkityksellistä elämää. Kuluneen viikon ajan Wienissä olen tullut yliopistolle pienestä portista jossa lukee Viktor Frankl, ilmeisesti sen merkkinä että edessä on hänen nimeään kantava kuja.

Wienin yliopiston Spitalenstrassen kampus on muurien eristämä, kadulta sinne pääsee vain pienistä porteista. Ja tässä portissa on kuuluisan neurologin ja psykologin nimi. Kun tästä käyt, muista että elämälläsi täytyy olla merkitys. Tällainen ajatus liitetään nimenomaan Viktor Franklin logos terapiaan eli logoterapiaan.

Minulle oli yllätys, että kirjailija Ingeborg Bachmann oli Wienissä asuessaan hyvinkin paljon Franklin kanssa tekemisissä. Hän oli tosin vain opiskelija ja Frankl maailmankuulu professori. Bachmann oli psyykkisesti varsin epävakaa, ja voin kuvitella kuinka Frankl on häntä neuvonut. Älä heittäydy itsetutkiskeluun. Anna terapeutin pohtia traumojasi, keskity sinä vaan kirjoittamiseen. Eläminen on projekti, eteenpäin suuntautuminen, intentionaalisuus ja elämän merkityksellinen toteuttaminen on tärkeintä.

Siis kuinka kirjoittaminen sufrank2juu?

Valokuva Viktor Franklista pitämässä luentoa esittää hänet tilanteessa, jossa hän on kuin jousi josta merkitykset singahtavat. Kirjeiden perusteella Frankl paneutui Bachmannin kirjailijan pyrkimyksiin, ei menneisiin traumoihin, lisäksi syvyys ja taito jolla hän sen teki oli Bachmanille ratkaisevan tärkeää.

Ingeborg Bachmannin Malina on eräs hienoimmista Wien-romaaneista. Lueskelen taustoja sille juuri ilmestyneestä teoksesta Ingeborg Bachmanns Wien 1946-1953. Siinä tulee ilmi sodan jälkeinen tilanne. Merkityksettömyyden aika. Ja se, miten suurten kysymysten polttopisteeseen asettuvat Franklin ja Bachmanin tapaamiset.

Frankl itse oli keskitysleireistä käsin hehkuva polttopiste, mies joka kirjoitti Auschwitsissa paperilapuille raporttia psyykkisestä helvetistä.

Mieleeni on jäänyt eräs Franklin kertoma tapaus sananvaihdosta vartijan kanssa, kun hän oli talvisessa metsässä lapiotöissä ilman käsineitä. Lämpimiä rukkasiaan läpsyttelevä vartija uhosi, että kyllä hän vielä opettaa heiveröisen miehen maata kaivamaan. Olet varmaan, joku liikemiesjuutalainen? Ei, olen lääkäri, vastasi Frankl. Kiskoit varmaan hyvät rahat potilailta? Ei, minä tein pääasiassa vapaaehtoistyötä. Vittu, minä vihaan teikäläisiä, vastasi vartija.

Entä nuori nainen, Ingeborg Bachmann? Hän tuli tuohon polttopisteeseen filosofiasta ja uudesta Euroopasta käsin. Hän istuskeli usein Cafe Raimondissa, nuoren polven kirjailijoiden kanssa. Spekuloimassa uudesta kulttuurista, aseettomasta Euroopasta, nihilististen keskitysleirien vartijoiden  jälkeisestä ajasta, ajasta jossa ei ole tilaa kyynisyydelle, mutta ei myöskään idealismille. He olivat eksistentialisteja.

Bachmann tutki Heideggeria ja voin hyvin kuvitella millaisista elementeistä hänen oma Dasein-analyysinsa koostui.

caferaymond2

Pöytäkeskustelujen jälkeen, kun Ingeborg asettuu odottamaan ratikkaa, hänen ympärillään on pommitetun Wienin tosiasiat. Onneksi sähkö on, mutta puhelinyhteyksien lisääminen on hidasta. Ingeborg yrittää elättää itsensä journalistina, mutta kuukausitulot riittävät juuri ja juuri opiskelijakämpän vuokraan. Hän on pula-ajan köyhäilistöä.

Ja toisaalta hän on rakastunut. Karismaattinen Hans Weigel, kirjailijaryhmän johtohahmo, tämä Bachmania vanhempi mies on kiinnostunut hänestä. Ja hänkin rakastaa Hansia. Ja sitten on kuuluisa Viktor Frankl, hän saa kaiken tuntumaan niin merkittävältä. Tämä on niin pingoittunut kohti merkityksiä.

Mutta hämmentävin ihminen, minkä hän koskaan on tavannut on runoilija Paul Celan.  Syvä kuin kaivo ja elävä trauma. Kaiken  karisman vastakohta, merkityshakuisen runsauden vähentäjä. Sodan jälkeisen ajan vaikuttavimmaksi runoilijaksi kehittymässä oleva Paul Celan kutsuu häntä uudenlaiseen runouteen. Ei rakkauteen, mutta johonkin kumppanuuteen häntä kutsutaan.

Sodan jälkeisen ajan tehtävät olivat liian isoja, ja vaikka Celan ja Bachman kuolivat nuorina, he olivat hetken aikaa suurten mittakaavojensa mukaisia.

Olin pettynyt Cafe Raimondin remonttiin, vanha läpinuhjuinen sametti oli korvattu uudella ja vanhat, hauraat naistarjoilijat oli laskettu eläkkeelle. Heille mielellään salli sen arvostaan tietoisen nokkavuuden, puhkikulunneet tuolit loivat inhimillisyyttä. Mutta nuoret kukot ja uusi sametti loi vaikutelman, että yksikään  asiakas ei ollut sinne tulemisen arvoinen. Jotenkin Eurooppa nyt.

 

Jos näkis kotkan tai aatelisen

Valmistautuminen parin viikon opetuskeikalle Wienissä on sisältänyt myös Am Schauplatz dokumenttifilmien katselua You Tubesta. Erityisesti itävaltalaisten aatelisten nykyelämää käsittelevä dokumentti sekottui jollain kummalla tavalla pakkaamiseen ja itsekritiikkiin: minulla ei moneen vuoteen ole ollut hyviä sinisiä sukkia ruskeitten housujen kassa.

siniset-sukat1

Tunnen olevani nuhjuinen ja pahasti valmistautumaton jos satun kohtaamaan aateliskatseen. Aito aatelinen on tietysti piittaamaton, mutta valeaateliset voivat katsoa pahasti. Kuten tuo dokumentin aatelisia leikkivä pari, kreivi ja kreivitär. He ovat syntyneet tavallisen kansalaisen kroppaan, mutta korjaavat nyt asian pukeutumalla. Kreiviksi laittautuva herra seuraavassa klipissä, uskoo olevansa eräänlainen transvestiitti tällä alueella. Ja kuulostaahan se hienommalta, kuin tunnustautua tavalliseksi pervoksi, mutta nainen tuntuu minusta vaarallisemmalta, hän katsoo liian tarkkaan toisten kenkiä ja sukkia.

Kokemuksia, surun ilmeitä Brunnenmarktilla

wienkahvila1Wieniläinen katukulttuuri, sen alin taso eli halpis-torit sisältävät omat tunteiden maailmaansa, niissä suru on yleinen tausta. Kuten Wienissä Brunnenmarkt, jossa hinnat tehdään tussilla pakkauslaatikon kanteen, ja jossa työttömät ja eläkeläiset penkovat vaatekasoja. Ilmassa on köyhyyttä, sairautta, vilppiä, katkeruutta, addiktioita. Sekä menetyksistä johtuvaa surua, siihen Alltagsgeschihte -filmisarja tarttuu  Brunnenmarkt -osassaan. Kieli tuntuu vaikealta katsellessani tuota dokkaria, tuo itävallan saksa pudottaa minut ulkopuolelleen, mutta sitkeästi yritän saada siitä selvää.

Nuori mies parantelee krapulaa kioskin penkillä istuen, ukot polttelevat tupakkaa kuppilassa olutta särpien. Mummo ostaa palan wurstia ja tomaatteja, laittaa ne kangaskassiinsa. Olen seurannut lukuisten wieniläisten elämää tuosta Elisabeth T Spivan filmisarjasta vuodelta 1995. Sarja on You Tube -suosikki, tarjoten kymmenkunta osaa eri puolilta Wieniä.

Brunnenmarkt
Brunnenmarktilla turkkilaiset olivat asettuneet myyntikojuihinsa jo v.1995, mutta Bosnian katastrofista ei ollut vielä kulunut aikaa. Se on kuin Syyria nyt. ”Minun elämäni loppui sinne, nyt vaan suoritan siitä loput” sanoo eräs kroatialaisnainen.

Eläkeläisten suru on hieman samanlaista: monessa tarinassa juuri puolison menetys on vienyt elämänhalun, ja nyt ulkomaalaiset tuntuvat ottavan heidän maailmansa omakseen, heidän Brunnenmarktinsa, ja uusi on heille enää pilalle menneen maailman kuva.

Kaikki ihmiset tulevat filmissä esiin omilla ehdoillaan ja sympaattisesti. Näitä ihmisiä ei useinkaan katsota, eikä kuunnella. Tarkkailen lumoutuneena, kuinka eräs mummo herkistyy, itkee hieman ja kertoo tarinansa ihan vaan myyntikojun reunalla (videolla 9:30-10:34). Hän koki maailmansa menneen pilalle kun turkinsiirtolaiset tulivat. Muutos sattui samaan aikaan, neljä vuotta sitten, kun hänen miehensä kuoli.

mummoBrunnenmarktilla

Mummo kallistaa päätään, ja sipaisee poskeaan juuri sellaisella tavalla, että aavistan itkun olevan tulossa. Niin, lapsi on tärkeä, nelivuotias, asuu muualla: kyynelet nousevat, kun hän ajattelee miten harvoin näkee lapsenlastaan.

Samanikäinen, mutta piirteiltään slaavilaisempi mummo kertoo samalaisen tarinan (video 25:22 – 28:10). Miehen kuolema ja siirtolaisten tulo sattuivat yhteen. Hänellä on oma elekielensä, josta aavistaa, että kohta myös hän purkaa sydäntään. Silloin hän kääntyy puoliksi poispäin.

mummo
Tiedättehän tällaisen tavan, toden puhumisen hetkeä korostavan eleen; hän kääntyy ja alkaa jupista poispäin. Puolison menetys tulee mieleen ja nostaa itkun, sana ulkomaalaiset lähes nielaistaan, silmäkulmasta vilkaistaan haastattelijaa. Ja kun tämä kyselee ystävällisesti toimeentulosta ja elämästä yleensä, käykin niin että mummo puhkeaa profetiointiin.

Pois kääntyneenä, silmiään alituiseen siristäen ja vilkuillen hän kertoo, että kuolemanvirus on jo levinnyt kaikkialle. Olihan vuosi 1995 ja HIV-hysteria.

Sitten mummo nimeää tarkasti uuden kansainvaelluksen reitit: kaksi hyökyä, joista toinen nousee Italian suunnalta ja toinen Venäjän suunnalta. Mutta sitten kiinalaiset tulevat ja pelastavat meidät. Samalla kun mummo päättää profetiansa, kamera näyttää vastapäisen kojun hilpeää kiinalaismyyjää.

Kolmas Brunnenmarktilla tarkkailemani ihminen (video 22:11 – 24:50) jatkaa samaa outoa teemaa, ja jopa nimeää sen sanomalla, että varsinaisesti hän kuoli jo Kroatiassa kotiseudullaan.

nainenBosniasta

Puhuessaan hän painaa päänsä hieman alas, ja katsoo alakulmasta haastattelijan silmiin. Se on vetoamisen ele, hän vaatii ymmärtämään ja jakamaan tämän: Muutama vuosi sitten hänellä oli elämä, hänellä oli puoliso joka nyt on kuollut. Oli hyvä työ, oli ystävät sekä sukulaiset.

Joka kerta kun hän toistaa kokemuksen, sen että hän on kuollut, hän katsoo voimakkaasti, vetoavasti silmiin: uuden elämän aloittaminen tuntuu mahdottomalta.

Bosnian sodasta oli tuolloin niin vähän aikaa, että tilanne näytti pakolaisille kaiken loppuna. Myös nuori kroatialaismies, joka puhuu jumalasta ja tekee jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin, tuntuu olevan trauman jäykistämä. Myös hän tilittää, mutta jyrkin ja katkerin lausein – ja sanoo että hänen elämänsä jäi sinne.

Brunnenmarktin halpatorilla näkee ihmisiä, joilla useilla on takanaan katastrofi. Kohtaan asioita, jota ei minulle kerrota jos menisin juttelemaan. Mutta kun tulee tilaisuus kertoa haastattelijalle ja kameran edessä -silloin ihmiset tietävät välittömästi tilaisuutensa. He tietävät, mitä on ilmaista julkisesti oma ja koettu totuutensa.